Asta Lepän kolumni: Saako nuori enää mokata rauhassa? Yksilöllisyyden aikana erilaisuutta siedetään vähemmän kuin koskaan

Nykyään nuori saa olla yksilö, kunhan mahtuu tiettyyn muottiin. Kolumnisti Asta Leppä pohtii nuorten elämää ja onnellisuutta.

kolumnit
Asta Leppä
Asta LeppäMikko Ahmajärvi / Yle

Säkenöivänä syyssunnuntaina, vaeltaessamme pitkospuita pitkin ruskan värejä tapailevan suon yli, poikani sanoi olevansa onnellinen. Sellaista lausetta ei kuule usein aikuisenkaan, saati sitten nuoren suusta.

Jäin miettimään, mitä onni tarkoittaa teini-ikäiselle.

On tutkittu, että lapsi kaipaa onnelta arkisia asioita – ei tivolireissuja, rantalomia ja leluvuorta, vaan yhdessäoloa ja kiireettömyyttä – mutta mikä on nuorten käsitys onnesta?

Yläkoulussa ja lukiossa moni masentuu (siirryt toiseen palveluun), menettää opiskelumotivaationsa (siirryt toiseen palveluun) ja kokee uupumusta (siirryt toiseen palveluun). Osa ahdistuksesta kuuluu normaaliin kasvuun, mutta on muutakin.

On tämän ajan taakkaa (siirryt toiseen palveluun).

Yleisen määritelmän mukaan elämme individualismin, yksilöllisyyden, aikaa. Itse en kuitenkaan ole asiasta niin varma. Yksilöllisyys tuntuu usein vain juuri tietynlaiselta yksilöllisyydeltä.

Esimerkiksi amerikkalaispsykologi Judith Rich Harrisin mukaan vanhemmat yrittävät kyllä tukea lapsensa persoonallisuutta ja yksilöllisyyttä, mutta vain tietyn kaavan mukaan. (siirryt toiseen palveluun) Erilaisuus on siis jo lähtökohtaisesti ennalta määriteltyä ja rajoitettua – liian erilainen ei saa olla.

Osaltaan tästä kertoo sekin, miten suurta ahdistusta erityislasten vanhemmat joutuvat kasvatustyössään kokemaan. Erityislapsi – vilkas, keskittymiskyvytön, impulsiivinen, introvertti, epäsosiaalinen tai hahmotushäiriöitä kokeva – on nimenomaan liian erilainen. Kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten hyvinkin erilaiset lapset mahtuivat samaan luokkahuoneeseen, niin nyt muista poikkeavaa oppilasta pidetään liki taakkana, joiden vuoksi toisten opiskelumahdollisuudet huononevat.

Kärjistyneimmillään kehitys näyttäytyy rapakon takana (siirryt toiseen palveluun), jossa autististen lasten määrä on nelikymmenkertaistunut ja ADHD-diagnoosit lisääntyneet peräti neljäkymmentä prosenttia tämän vuosituhannen aikana. Asianosaisten kärsimystä vähättelemättä: kaventavatko lisääntyvät diagnoosit samalla myös normaaliuden rajoja?

Erilaisuuden sietäminen on muutoinkin hakusessa. Jo arjen asenteissa individualismin ajan nuoret voivat olla jyrkkiä toisiaan kohtaan. Aiempien vuosikymmenten tapaan nuoret vahtivat yhä, ovatko kaverin tossut ja huppari oikeaa merkkiä – ja yhtä tarkasti vahditaan seksuaalisuutta (siirryt toiseen palveluun) ja sukupuoliroolien noudattamista (siirryt toiseen palveluun).

Vaikka Pride-kulkue keräsi satatuhatta marssijaa Helsinkiin ja tasa-arvoinen avioliittolaki sai hurjan kannatuksen, sama riemu ei näy ainakaan vielä täällä pikkukaupunkien ja maaseudun perukoilla. Usein jo sellainen tyttö tai poika suljetaan kaveripiiristä, joka ei noudata perinteistä mies- tai naiskuvaa. Jos läheisessä yläkoulussa nuori tulisi ulos kaapista, omien nuorteni mukaan ”tyyppi saisi kuulla asiasta jokaikinen päivä.” Ehkä juuri siksi 72 prosenttia seksuaalivähemmistönuorista saa yhä kuulla asiattomuuksia ja joutuu aika ajoin ahdistelluksi. (siirryt toiseen palveluun)

Niinpä jos ajan koulukeskuksen läpi iltapäivällä, alueen kouluista purkautuva nuorisomassa on hätkähdyttävän samannäköistä. Se on paradoksaalista, olisihan nykynuorilla enemmän valinnanvaraa itseilmaisuun kuin koskaan aiemmin.

Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme – viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti.

Samaan aikaan nuoret ovat monessakin suhteessa kunnollisempia kuin ikinä (siirryt toiseen palveluun). Harva vanhanaikaisesti ”kapinoi”. Tupakointi on vähentynyt, viinanjuonti niin ikään. Muistelen, kuinka repiviä irtiottoja teimme omassa nuoruudessamme – viikonloput olivat kosteita ja tukka sojotti. Yhteen aikaan näpisteltiin kaupoista, sitä teki jopa nykyisin professorina toimiva kaveri. Tämän ajan standardeilla isosta osasta tuon ajan nuorista olisi mitä todennäköisimmin tehty lastensuojeluilmoitus.

Tuolloin omaa itseä ja paikkaa maailmassa haettiin rajuimman kautta. Silloin siihen oli varaa ja kai tarvekin. Mutta onko enää?

Ehkä kilpailu tulevaisuuden aurinkopaikoista on tänä päivänä niin kovaa, ettei mokailu enää kannata. Lääketieteelliseen tiedekuntaan pääsee etelässä vain puolisenkymmenen prosenttia kokeeseen osallistuneista, oikeustieteelliseen saman verran.

Vanhempi nuoreni haki viime keväänä täkäläisen lukion luonnontiedelinjalle 9,5 keskiarvolla. Hän ei päässyt sisään.

En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

Mitä on siis nuoren onnellisuus tänään? Että saa hyvän keskiarvon koulussa? Että kerää viulusoolollaan aplodit konservatorion kevätkonsertissa tai nousee juoksukisojen palkintopallille? Tai että on koulussa kova jätkä tai makea muija, joka vahtii muiden miehuutta ja naiseutta ja pompottaa ja kiusaa niitä, jotka eivät yllä standardeihin?

En yhtään ihmettele, että osa nykynuorista kokee riittämättömyyden tunteita.

Luonnossa kukaan ei vaadi kuitenkaan olemaan kuin oma itsensä.

Ja juuri siksi keskellä ei-mitään, ruokkoamatonta suota, jonka yllä korppi lentää kraakkuen ja jossa suopursu tuoksuu hurjana, nuori voi tokaista olevansa onnellinen.

Asta Leppä

Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.