Katri Saarikiven kolumni: Tasa-arvoista yhteiskuntaa ei voi rakentaa vain erilaisuuteen keskittymällä

Empatia syttyy herkemmin samankaltaisten ihmisten välillä, kirjoittaa aivotutkija Katri Saarikivi kolumnissaan.

kolumnit
Katri Saarikivi
Juha Kivioja / Yle

Olen valkoihoinen, korkeakoulutettu heteronainen. Kuulun moniin muihinkin joukkoihin ja kategorioihin, jotka jollain tavalla määrittävät minua. En ole tavannut ihmisiä kohdatessani pitää näitä itseäni määrittäviä piirteitä mieleni etualalla, mutta yhä useammin nykyään niin käy.

Omien etuoikeuksien tiedostamisesta on tullut moderni hyve. Ajatellaan, että tämän tiedostamisen kautta maailmasta tulee empaattisempi ja tasa-arvoisempi paikka. Haluan itse voimallisesti samaa, mutta en ole tästä keinosta täysin vakuuttunut. Eroihin keskittyminen on nimittäin oivallinen tapa tuhota empatiaa.

Kun sinua sattuu, minun aivojeni kipualueet saattavat aktivoitua.

Empatiaa tukevat aivoissa mekanismit, jotka eivät käsitä, että sinä ja minä olemme eri ihmisiä. Kun sinua sattuu, minun aivojeni kipualueet saattavat aktivoitua (siirryt toiseen palveluun). Kun sinä hymyilet, minunkin hymylihakseni aktivoituvat (siirryt toiseen palveluun). Kun sinä liikut, minun liikeaivokuorellani tietyt solut (siirryt toiseen palveluun) heräävät toimimaan.

Tutkimusten mukaan tämänkaltaiset empatiamekanismit syttyvät herkemmin samankaltaisten ihmisten välillä. Esimerkiksi tunteet tarttuvat herkemmin ystävistä (siirryt toiseen palveluun) ja reiluiksi koetuista tyypeistä (siirryt toiseen palveluun) kuin tuntemattomista tai ei-reiluiksi koetuista ihmisistä.

Kuitenkin, myös täysin tuntemattomien ihmisten välille syntyy empatiaa hyvin helposti. Empatia herää, kun löytyy se, miten olemme samanlaisia, ei silloin kun keskitymme siihen, mikä meitä erottaa.

Esimerkki: keskustelin taannoin Alzheimerin taudista kärsivän isoäitini kanssa Syyrian pakolaiskriisistä. Hän oli kuullut, että pakolaisille annetaan hienoimmat ja kalleimmat lastenvaunut (kuka näitä väitteitä oikeasti keksii?) ja oli sitä mieltä, että ”omista” olisi kyllä syytä huolehtia ensin. Mietimme sitten yhdessä sitä, että tilanne taitaa monelle näistä ihmisistä olla aika samanlainen kuin silloin, kun papan piti lähteä Karjalasta evakkoon. Yhtäkkiä empatiamekanismit heräsivät toimimaan.

Luokittelu ei ole älyllinen lähtökohta toisen ymmärtämiselle, koska kukaan ihminen ei ole keskimääräinen.

Teemme joka päivä kategorioihin, stereotypioihin ja nopeaan päättelyyn perustuvia oletuksia toisista. Malleja, stereotypioita ja luokittelua syntyy tarinoiden, propagandan ja uskomusten kautta, sekä omien kokemusten toistuessa.

Aivot luovat lokeroita osin automaattisesti hallitakseen liiallista tiedon määrää. Luokittelu ei kuitenkaan ole älyllinen lähtökohta toisen ymmärtämiselle, koska kukaan ihminen ei ole keskimääräinen. Esimerkiksi ”Tuo Audi-kuski ohitti minut, koska Audi-kuskit ovat mulkkuja” tai “Tuo mies ei voi mitenkään ymmärtää minun naisena kokemaani seksuaalista ahdistelua”. Tosiasiassa Audia ajavalla oli kiire lapsensa synttäreille ja miestä oli pomo kourinut pikkujouluissa.

Emme voi tietää ennen kuin otamme selvää.

Kategorioista tulee erityisen haitallisia, kun ne johtavat syrjintään tai estävät oppimista ja laadukasta ongelmanratkaisua. Kun ei palkata naista johtoryhmään, koska ajatellaan että mies on tehokkaampi. Kategorioihin tahallaan liitetyt negatiiviset määreet ovat myös epätasa-arvon ja alistamisen ytimessä. Onko mies -etuliitettä halventaen käyttävä ymmärtänyt, että halveeraus on sama kuin se, että käyttäisi neiti -sanaa kuvaamaan jotain heikkoa ja pelokasta? Voiko tasa-arvoa rakentaa sorron mekanismien avulla?

Teemme toisistamme vihollisia kielenkäytöllämme.

Kategoria epäinhimillistää, koska se tekee yksilöstä pelkästään kategoriansa edustajan. Epäinhimillistäminen puolestaan on tehokas tapa tuhota empatiaa. Sitä käytetään sodassa, jotta tappaminen olisi helpompaa. Kategorisoinnilla luodaan vihollisia: vastapuolella ei olekaan ihmisiä, vaan loisia, rottia, eläimiä. Ihmisten luokittelu vastakkaisiin joukkoihin ja eripuran lietsominen ihmisryhmien välille on niintehokas yhteiskuntaa hajottava voima, että se on eräänlainen moderni (siirryt toiseen palveluun) sodankäynnin keino (siirryt toiseen palveluun).

Surullista on, että tätä hajaannusta ei välttämättä Suomessa tällä hetkellä tarvitse erityisesti kiihdyttää. Ihmiset näyttävät kaivautuvan aivan itse aktiivisesti poteroihin esimerkiksi poliittisessa keskustelussa. Teemme toisistamme vihollisia kielenkäytöllämme. Kieltäydymme edes yrittämästä ymmärtää “niitä toisia”, koska ajattelemme, että se signaloi omaa erinomaisuuttamme.

Voiko luokittelusta sitten olla mitään hyötyä?

Ehdottomasti. Kategorioita voidaan käyttää paljastamaan ajattelun vinoumia. On hyödyllistä miettiä vähemmistöjä ja eriarvoisuutta, jotta päätöksenteko palvelisi kaikkien yhteiskunnan jäsenten tarpeita.

Jos haluaa ymmärtää toisia, on tietenkin pakko miettiä minkälaisten lasien kautta itse maailmaa katsoo.Tämä on hyvän ajattelun peruslähtökohta – tunnista omat vinoumasi.

Voinko minä heterona tajuta homoseksuaalin kokemaa syrjintää?

Voinko minä naisena ymmärtää sitä syrjäytymisen uhkaa, jonka kanssa miehet korostuneemmin elävät?

Voinko minä portaita kävelemään kykenevänä ymmärtää pyörätuolia käyttävän arkea?

Kuulumme kaikki useaan ryhmään. Joissain asioissa enemmistöön, joissain vähemmistöön. Olemme eri tavoin etuoikeutettuja ja altavastaajia. Jos näihin ihmisten välisiin eroihin keskitytään liikaa, seuraa siitä lujempia stereotypioita ja erilleen ajautumista. On epä-älyllistä kieltää empatian nimissä toista osallistumasta keskusteluun ihonvärin, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Demokraattinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta edellyttää laadukasta vuorovaikutusta. Hyvää perustaa vuorovaikutukselle ei rakenneta keskittymällä pelkästään siihen, mikä meitä erottaa. Nykypäivänä tärkeämpää olisi etsiä sitä, minkä jaamme. Se sytyttää meihin sisäänrakennetun empatian. Sen avulla on helpompi rakentaa kaikille hyvää yhteiskuntaa yhdessä.

Katri Saarikivi

Kirjoittaja on tutkija, joka johtaa empatian ja laadukkaan vuorovaikutuksen mekanismeja selvittävää projektia Helsingin yliopiston Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä. Hän haluaa ymmärtää paremmin todellisuutta, ei olla oikeassa. Hän ei ole ”vihervassari”, ”äärioikeistolainen” tai ”tolkun ihminen”.