Jenny Matikainen: Metrossa kaikki tuijottavat samanlaista älypuhelinta, mutta vierailu kiinalaisissa kodeissa paljastaa syvän elintasokuilun

Kiinassa koulutus on menolippu parempaan elämään, ja se on helpommin kaupunkilaisen ulottuvilla, kirjoittaa Jenny Matikainen.

Yle Blogit
Jenny Matikainen
Yle Uutisgrafiikka

Tapasin rouva Wangin ja herra Caon viime talvena. He asuvat naapureina eräässä pohjoiskiinalaisessa kylässä, missä heidän talonsa sijaitsevat päätiestä irtoavan kadun vastakkaisilla puolilla.

Kun kohtasimme, herra Cao oli juuri saanut esikoisensa. Vaimo lepäsi pienokaisen kanssa makuuhuoneessa onnea tuovan punaisen verhon takana. Cao katseli ikkunan kokoista televisiota olohuoneessa. Kaikkialla oli valkoista ja kiiltävää.

Televisiotakin suurempi hääkuva kertoi edelliskeväänä järjestetyistä hulppeista juhlista. Caon äiti hoiti kotiaskareita hymyssä suin - olihan pojalla elämä järjestyksessä.

Kun olimme hyvästelemässä Caoa, törmäsimme kadulla eläkeläisrouva Wangiin. Hän jutusteli iloisena naapureilleen, ja ohjasi meidät sitten pihalleen, joka oli täynnä sekalaista romua. Wangin olohuoneen rikkinäisessä piirongissa oli kiinankaaleja ja keskellä lattiaa mopo.

Betonilattiainen huone lämpeni kivisen tulipesän avulla, ja seinät olivat paikoin hiilestä mustana.

Oikeastaan tila ei ollut olohuone vaan suoraan pihalle aukeava tuhruinen tupa, joka toimi ilmeisesti myös keittiönä ja autotallina. Betonilattiainen huone lämpeni kivisen tulipesän avulla, ja seinät olivat paikoin hiilestä mustana. Wangin suussa oli kultahampaita, mutta välillä hän keräsi risuja saadakseen lisää lämmikettä.

Caon ja Wangin olohuoneiden välillä oli matkaa noin 20 metriä, ja kuilu heidän elinolojensa välillä vaikutti yhtä syvältä.

Minulta kysytään usein, miten Kiinassa se tai tämä asia on. Ajetaanko autolla vai pyörällä? Onko lapsilla älypuhelin, ja miten sitä saa käyttää? Juovatko kiinalaiset kahvia? Käyvätkö he ulkomailla?

Miten kiinalaiset oikein elävät?

Himoitsemme selkeitä määritelmiä kunkin kansakunnan luonteesta, jotta voimme asemoida itsemme suhteessa niihin.

Kysymykseen odotetaan vastausta, koska uutiskieli rakastaa vertailukelpoisia yksiköitä. Himoitsemme selkeitä määritelmiä kunkin kansakunnan luonteesta, jotta voimme asemoida itsemme suhteessa niihin. Suomessa juodaan laihaa markettikahvia, Ruotsissa laadukasta tummapaahtoa ja Italiassa espressoa. Kiinassa juodaan teetä.

Se ei pidä paikkaansa. Vaurastuva kiinalainen kaupunkilaiskeskiluokka rakastaa kahvia, tai oikeastaan pahvikuppiketjuja, joissa myydään kahvin lisäksi elämäntapaa. Rouva Wang taas ei ikinä tuhlaisi viittä euroa kuohkeaan karamelliunelmaan.

Mikään maa ei toki taivu yhdeksi absoluuttiseksi totuudeksi, mutta Kiinaa on keskimääräistä kiperämpi puristaa yhteen muottiin.

Kun ajoimme kohti Pekingiä Caon ja Wangin luota, ymmärsin miksi. Ääripäitä lukuun ottamatta jokainen suomalainen koti on lähtökohdiltaan samanlainen. On toimiva jääkaappi, pesukone ja kahvinkeitin, jossain käden ulottuvilla purkki täynnä mustia puruja. On sisävessa ja seinät, joista kylmä ei pääse läpi.

Kiinassa asia on erilailla.

Sitä on välillä vaikea muistaa, sillä Kiinan kasvot ovat jo keskiluokkaiset.

Pekingin metrossa on hankala saada käsitystä matkustajien elintasosta. Suurkaupunki sekoittaa ihmiset, ja moni laittaa vähät rahansa puhelimeen ja vaatteisiin: on tärkeä näyttää siltä, että pärjää.

Usein todellisuus paljastuu, kun ihminen avaa kotinsa oven.

Niiden taakse kätkeytyy myös toisenlainen maa. Se myy hedelmiä tien varressa, käyttää saastunutta vettä, eikä mene hammaslääkäriin, koska lapsen on päästävä kouluun.

Yksi merkittävimpiä syitä eriarvoisuuden kasvuun Kiinassa on koulutus.

Kuilu kahden Kiinan välillä on viime vuosina vain kasvanut. Vielä 1990-luvulla Kiina luokiteltiin maltillisesti eriarvoiseksi maaksi. Nykyisin se on eriarvoisuudessa maailman kärkitasoa, kertoo Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n vertailu (siirryt toiseen palveluun).

Yksi merkittävimpiä syitä eriarvoisuuden kasvuun Kiinassa on koulutus.

Tässäkin yleinen kehityssuunta hämää: viime vuonna kiinalaisista yliopistoista valmistui jo kahdeksan miljoonaa opiskelijaa. Erot kaupungin ja maaseudun välillä ovat kuitenkin huimat: Shanghaissa 70 prosenttia ikäluokasta päätyy korkeakouluun, eteläisessä Guangxin maakunnassa vastaava luku on 19 prosenttia.

Epätasa-arvo kulkee koululaisen matkassa ensimmäiseltä luokalta saakka.

Maaseudulla alakoulujen taso on kaupunkikouluja heikompi, ja pelkkä kouluun pääsy monilla työn takana. Kiinalaislasten kaameat koulumatkat ovat päässeet usein otsikoihin. Yunnanin jääpoika vaelsi pakkasen läpi kouluun liian vähissä vaatteissa. Sichuanissa lapset laskeutuvat joka päivä kouluun 800 metriä pystysuoraa kallion seinämää (siirryt toiseen palveluun). Reitillä on puusta, metalliputkista ja köynnöksistä kyhätyt tikkaat.

Alueellinen eriarvoisuus pysyy ja periytyy, sillä Kiinassa kunkin ihmisen kotipaikka on määrätty hukou-järjestelmällä. Se vaikuttaa siihen, missä ja miten helposti lapsi pääsee kouluun. Jos kotipaikka on Anhuissa, koulupaikka ei Pekingissä välttämättä järjesty.

Vanhemmat ymmärtävät kipeästi, että koulutus on avain elintasoloikkaan tai saavutetulla tasolla pysymiseen.

Eräs tapaamaani pekingiläinen perheenäiti vaihtoi tyttärensä pianoharrastuksen huiluun, koska huilisti on pianistia harvinaisempi. Sellainen saatettaisiin hyväksyä helpommin äidin tyttärelleen himoamaan yläkouluun.

Sinne pääsisi myös, jos asuisi koulun lähellä. Ne joilla on varaa tekevät asuntokauppoja koulupaikkojen takia. Mutta jos osoite on Pekingin itäosissa, ja koulu lännessä, joutuu kouluun pyrkimään erityiskiintiössä.

Siihen saattaa mahtua, jos on loistava oppilas, opiskelee sunnuntaisin neljä tuntia olympiatason matematiikkaa, puhuu sujuvaa englantia, maalaa, käy tanssitunnilla – ja soittaa huilua.

Jos asuu kylässä Pekingin ulkopuolella sekään ei ehkä riitä. Punaisen onnenverhon takana nukkuvalla Caon esikoisella saattaa olla mahdollisuus jalostua harrastuksilla huippuyksilöksi. Mutta niissä perheissä, joissa koti lämpiää risuilla, on tyydyttävä toivomaan, että lapsi on kylän fiksuin ja lunastaa harvinaisen paikan alueen lukiosta.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.