Tuija Siltamäen kolumni: Hei poliitikko, lopeta se maalitushöpötys

Kun poliitikko uikuttaa tulleensa maalitetuksi, se on kunnon keskisormenojennus kaikkia niitä kohtaan, jotka on joskus oikeasti maalitettu, kirjoittaa Tuija Siltamäki.

kolumnit
Tuija Siltamäki
Tuija SiltamäkiMatias Väänänen / Yle

Suomalaispoliitikot ovat oppineet uuden sanan. Se on maalittaminen ja sitä on alettu toistella yhtä innokkaasti kuin keskimääräistä Putous-hokemaa.

Viime aikoina maalittamista ovat kuulemma harrastaneet esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä, Laura Huhtasaari ja Ville Niinistö.

Koska viime päivien “keskustelut” ovat sakeudessaan olleet vailla vertaa, käydään ne lyhyesti läpi. Aloitetaan tuoreimmasta.

Maanantaina Laura Huhtasaarta syytettiin lasten maalittamisesta, kun hän jakoi sosiaalisessa mediassa kuvan koululaisten tekemästä julisteesta, eli palasta kartonkia, jolle oli liimattu poliitikkojen ja maahanmuuttajien kuvia ja tussattu teksti “Suomeen vai kuoleen”. Kuvassa näkyivät oppilaiden etunimet ja koulun nimi. Kouluun alkoi virrata syytöksiä jihadismista ja aivopesusta.

Helsingin Sanomien mukaan (siirryt toiseen palveluun) juliste tehtiin Tampereen kaupungin Taidekaari-ohjelmassa, jossa tehtävänä oli laatia yhteiskunnallinen ja kantaaottava juliste. Huhtasaaren mielestä kuva edusti vihapuhetta ja vihanlietsontaa poliitikkoja kohtaan.

Mielettömyyden täydensi perussuomalainen Suomen Uutiset -media, jonka mukaan oppilaille “syötetään Palefacea” (siirryt toiseen palveluun). Samassa leirissä riemastuttiin siitä, että Taidekaari oli jakanut sittemmin poistetun kuvan julisteesta Instagram-tilillään jo aiemmin. Se oli heistä vedenpitävä todiste Huhtasaareen kohdistuvasta salaliitosta ja vihervassareiden typeryydestä.

Koko keskustelu on täysin järjetön.

Ei tietenkään ole mitenkään sama asia, että joku kulttuurikasvatusohjelma (josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan) jakaa Instagramissa kuvia oppilastöistä kuin että yksi Suomen tunnetuimmista poliitikoista irrottaa yhden kuvan totaalisesti kontekstistaan ja jakaa sen seuraajilleen, joista monet ovat äärimmäisyydessään intohimoisia.

Koska perussuomalainen logiikka saa aivot solmuun ja tämä on objektiivinen mielipidekirjoitus, otetaan esimerkki toisesta nurkasta.

Vihreiden entisen puheenjohtajan Ville Niinistön mukaan (siirryt toiseen palveluun) “kepu” harrasti “omanlaistaan maalittamista”, kun se “spinnasi sitaatteja edullisesti” ja “myllytti semanttista höpinää”.

Tämä puuduttava maalitushöpötys sai alkunsa viime torstain A-Talkista, jossa Sipilä sanoi Maria Ohisalolle, että hänestä on iljettävää, että politiikassa syötetään arvoja toisten “suuhun ja päähän ja sydämeen”. Emma Kari tulkitsi aborttimielenosoituksessa pitämässään puheessa asian niin, että Sipilää iljettää aborttiasiasta noussut poru.

Niinistön “omanlaisesta maalittamisesta” innostui kukas muukaan kuin Mikko Kärnä, joka nimitti Niinistöä (siirryt toiseen palveluun) “valtakunnan ykkösmaalittajaksi” ja muisteli, miten Niinistö “maalitti” hänet halutessaan perustaa käsivarteen kansallispuiston.

Ei tässä ole mitään järkeä.

Se, että poliitikkoa hiillostetaan hänen lausunnoistaan, ei ole maalittamista. Se on poliittista keskustelua.

“Maalittaminen” on hiipinyt internetistä yleiskieleen parin viime vuoden aikana.

Alkujaan termi tarkoitti esimerkiksi sitä, että joltakin keskustelupalstalta tai muulta alustalta käsin usutetaan laaja joukko ihmisiä jonkun toisen ihmisen kimppuun. Toimintaan voi liittyä myös “doxaamista” eli kohteen yhteystietojen etsimistä, selvittämistä ja julkaisemista. Motiivit voivat vaihdella kasuaalista nettikiusaamisesta ehtaan infosotaan.

Maalittamisessa olennaista on kohteen ja väitettyjen maalittajien välinen suhde.

Oikeille maalitustapauksille on usein tyypillistä, että ne kohdistuvat yksityishenkilöön, joka ei välttämättä kykene puolustautumaan hyökkäystä vastaan eikä ole tehnyt mitään ansaitakseen kamalan myllytyksen.

Maalittaminen voi tuntua kohteesta ahdistavalta ja pelottavalta. Tuskinpa kenestäkään on erityisen kivaa herätä siihen, että puhelin kilisee saapuvista tiedän missä asut ja tapa ittes huora -viesteistä. Silloin voi olla vaikeaa pitää pää kylmänä ja puhelin kiinni.

Ilmiö ei sinänsä ole uusi. Ennen maalittamista puhuttiin esimerkiksi masinoimisesta.

Uutta on, että (väitetysti) totuudenjälkeiselle ajalle tyypillisesti käsitteelle on keksitty uusi sisältö, joka ei tarkoita ollenkaan samaa kuin mitä se oikeasti tarkoittaa.

Se, että poliitikkoa hiillostetaan hänen lausunnoistaan, ei ole maalittamista. Se on poliittista keskustelua.

Keskustelu voi tietysti lipsua asiattomuuksiin, mutta maalittamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Samoin vihapuhetta ei tietenkään ole se, että koululaiset kritisoivat jossain kartongissa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. On täysin päätöntä edes väittää sellaista.

On haitallista, jos mikä tahansa julkisuuden henkilöön kohdistuva kriittinen kommentointi kehystetään maalittamiseksi. Se hämärtää käsitteen sisältöä ja on kolossaalinen keskisormenojennus niille, jotka on oikeasti joskus maalitettu.

Jos heidän kokemuksensa kiinnostaisi poliitikkoja yhtä paljon kuin tykkäysten kerääminen, marttyyrinä esiintyminen ja omille poseeraaminen, he käyttäisivät jotain aivan muuta termiä.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja.