Tommi Kinnusen kolumni: Vähemmän olisi kouluissakin enemmän

Opetussuunnitelmiin tungetaan aina lisää eikä mitään poisteta, kirjoittaa opettaja Tommi Kinnunen.

kolumnit
Tommi Kinnunen
Tommi KinnunenKalle Mäkelä / Yle

“Tutustutaan erilaisiin pohtiviin ja kantaa ottaviin teksteihin sekä niiden vaikutuskeinoihin ja keskeisiin kielellisiin piirteisiin, kuten mielipiteen ja faktan erottamiseen, suostuttelun, varmuusasteiden, asenteiden ja affektiivisuuden ilmaisuun, henkilöön viittaamisen suoriin ja epäsuoriin keinoihin, referointiin, asioiden välisten suhteiden osoittamiseen perustelukeinoihin ja retorisiin keinoihin.”

(Tekstien tulkitsemisen keskeisiä sisältöalueita vuosiluokilla 7 - 9. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2014 (siirryt toiseen palveluun))

Harvoin opettaja tuntee samanlaista voimattomuutta kuin lukiessaan peruskoulun opetussuunnitelmaa. Esimerkiksi suomen kielen osalta yläkoululaisten tekstien tuottamisen tärkeitä sisältöalueita esitellään viitisenkymmentä, kulttuurin ja kielentuntemuksen keskeisimpiä seikkoja mainitaan kolmisenkymmentä. En ole edes uskaltanut laskea, kuinka monta kohtaa suomen kielen opsin laatija on listannut yhteensä. Ehkä parisataa?

Tietomassaa kahlatessa, ei aikaa riitä syventymiseen, ei keskittymiseen eikä kenenkään kohtaamiseen.

Sama jatkuu lukiossa. Esimerkiksi äikän kakkoskurssilla opettajan pitäisi ehtiä käsitellä kielen, kirjallisuuden ja kulttuurin merkitys identiteetin rakentamisessa, kielen rakenteiden ja muiden merkityksiä rakentavien ilmaisutapojen analyysi, kielen metaforisuus, suomen kielen vertailu muihin kieliin, kielen vaihtelu ja muuttuminen, kirjakielen normit, kehittäminen ja ohjailu, Suomen kielellinen ja kulttuurinen moninaisuus, kielen ja kulttuurin yhteys, monikielisyys, kielten elinvoimaisuus, fiktiiviset ja faktatekstit, opettaa ideointi, suunnittelu, aiheen rajaus ja näkökulman valinta, jäsentely, palautteen antaminen ja vastaanottaminen, muokkaaminen, tyylin hionta, otsikointi ja viimeistely sekä ohjata informatiivisen puheenvuoron rakentamiseen ja esittämiseen sekä palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen. Kurssiin on varattu noin 18 kappaletta 75 minuutin mittaista oppituntia.

Mikäli se muutettaisiin tavallisiksi kahdeksan tunnin työpäiviksi, asioiden käsittelyyn on aikaa reilusti alle kolme päivää.

Opetussuunnitelmiin tungetaan aina lisää eikä mitään poisteta. Koska oppituntien määrä ei kuitenkaan kasva, aikaa eri ilmiöiden läpikäymiseen on kerta kerralta vähemmän. Iso tietomäärä vahvistaa helposti opettajajohtoista opetustapaa. Kun asiaa on paljon, helpointa on edetä niin, että yksi puhuu ja loput kuuntelevat. Tietomassaa kahlatessa, ei aikaa riitä syventymiseen, ei keskittymiseen eikä kenenkään kohtaamiseen. Ilmiöiden tarkastelut ja yhteistoiminnalliset oppimiset jäävät kauniiksi sanoiksi.

Jospa me opetamme nuoret sirpaleiksi lisäämällä hallittavan tiedon määrää?

Entä nuoret, joiden pitäisi saada asiat haltuun? Oppiminen on prosessi ja vaatii aikaa. Jos joka päivä joka tunnilla käsitellään pari uutta asiaa ja seuraavalla tunnilla taas pari lisää, ei oppimista ehdi tapahtua. Silloin peruskoulun tunnit tai lukiokurssit johtavat pintaoppimiseen, jossa oppija pyrkii vain tiedon mekaaniseen muistamiseen eikä asian ymmärtämiseen. Opetussuunnitelman sirpaleisten vaatimusten edessä nuoret ovat polvillaan. Ehkä siinä on yksi syy siihen, että tämän vuosituhannen aikana opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat melkein kaksinkertaistuneet (siirryt toiseen palveluun)? Jospa me opetamme nuoret sirpaleiksi lisäämällä hallittavan tiedon määrää?

Sisältöjen kasvattamisen takana lienee ajatus tulevaisuuden töihin valmistautumisesta, mutta ei kukaan mitään tiedä. Iltasanomien jutussa (siirryt toiseen palveluun) visioitiin tulevaisuuden ammatteja mikrobimaalareista avaruushissipoikiin ja nanohyönteisten hoitajiin. Jos lähdemme muokkaamaan tämän päivän opetusta näin hatarien ennusteiden pohjalta, olemme hukassa. 1970-luvullakin kaavailtiin koulutettavaksi 500 000 uutta reikäkorttilävistäjää, mutta onneksi joku ymmärsi pysäyttää hankkeen. Jos oletamme, ettei nykytaidoilla pärjätä tulevaisuudessa, väitämme samalla, ettei Nokian ihmettä ollut mahdollista aloittaa kansakoulupohjalla. Oli se.

Ainoana lisäisin taito- ja taideaineita. Hallituskauden yhtenä kärkihankkeena on ollut luova talous, mutta koulumaailmassa ei näy merkkiä siitä, että hanketta olisi koetettu laittaa toteen. Toki matematiikankin osaamisessa tarvitaan luovuutta, mutta täysi hyöty opinnoista saataisiin, jos oppijoille annettaisiin mahdollisuus kehittyä monipuolisesti.

Tulisiko oppimista pikemminkin syventää kuin laajentaa?

Nyt pitäisi pohtia, mihin eri oppiaineiden opetuksessa pyritään. Tulisiko oppimista pikemminkin syventää kuin laajentaa? Kannattaisiko päättää, mitkä ovat ne asiat, jotka täytyy osata ulkoa - vieraan kielen perussanasto, matematiikan peruskaavat - ja mitkä taas sellaisia, jotka voi etsiä ja opetella tarpeen tullen? Vielä tärkeämpää olisi harkita, mitkä ovat elämässä pärjäämisen avaintaitoja - uteliaisuus uuteen, lisäoppimisen ilo, empatia, itsensä tunteminen - ja käyttää enemmän aikaa siihen, että niihin päästään.

Emme me selviä maailmassa ulkoluvulla, eikä sellaiseen edes kannata pyrkiä, vaikka monen muun valtion opetusmetodina tuntuu olevan laajojen tietomassojen pänttääminen. Meillehän tuottivat ongelmia ne Pohjanlahteen laskevat joet! Ines-ela-illatiiviluetteloita tärkeämpi on tietää, miksi suomen sijajärjestelmä on olemassa

Tärkeää ei ole tunnistaa vaan soveltaa. Tärkeimmät kysymykset eivät ole mikä vaan miten ja miksi. Niiden avulla opimme soveltamaan, yhdistellään asioita ja luodaan sellaista uutta, mitä tänä päivänä emme osaa edes kuvitella.

Tommi Kinnunen

Tommi Kinnunen on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.