Verkostoitujien Washingtonissa ei jumituta tylsiin juhliin – innokkaimmilla on neljästä seitsemään kissanristiäistä illassa

Amerikkalaiset elävät mukavuudenhaluisessa kamukulttuurissa. Verkostoitumisestakin on tehty hauskaa ja mutkatonta, kirjoittaa Ylen kirjeenvaihtaja Mika Hentunen.

Yhdysvallat
Mika Hentunen.
Yle

Tummanharmaaksi maalatussa tiiliseinässä on ovi, joka johtaa kerrostalon ikkunattoman katukerroksen porraskäytävään. Turvamies tarkastaa henkilöllisyyden ja osoittaa tien juhlapaikalle, tuon 14. kadun kerrostalon kiviselle sisäpihalle. Sinne pitää kulkea hämärän yksityisen kapakan halki.

Sisäpihalla vieraan toivottaa tervetulleeksi Ben, joka ei enempiä esittelyjä kaipaa.

On oma vikasi, jos et tiedä, ketä Beniä tarkoitan.

Juhlatila on koruton, mutta iloinen puheensorina lämpimän syysillan pehmeässä tuulessa tekee ilmapiiristä leppoisan. Tarjolla on pientä purtavaa, baaritiskiltä voi ostaa juomia omalla kustannuksella.

Olemme Benin läksiäisissä. Hän on saanut jälleen uuden työpaikan, tällä kertaa New Yorkin lähistöltä.

Ben on verkostoitumisen ammattilainen, joten omissa läksiäisissäänkään hän ei seisoskele lasi kädessään. Hän häärää jututtamassa vieraitaan ja vaihtaa käyntikortit uusien naamojen kanssa.

Tuttava kuvailee häntä sosiaaliseksi neroksi, joka löytää aina jostain aikaa olla paikalla. Se tarkoittaa tuttavan mukaan piipahtamista 4–7 tilaisuudessa yhden illan aikana.

Määrätietoinen työ on tuottanut tulosta. Ben on päässyt jo useisiin merkittäviin viestinnän johtotehtäviin. Hän on ohittanut jonossa monia itseään paremmin koulutettuja ja kokeneempia hakijoita.

Hän on edennyt urallaan siitäkin huolimatta, että ansioluettelon mukaan viihtyy yhdessä työpaikassa korkeintaan kaksi vuotta kerrallaan – tai ehkä juuri sen takia. Yhdysvaltain valtavilla työmarkkinoilla kun on rakonsa myös hänen kaltaisilleen.

Ben tuo uuteen firmaan mukanaan poikkeuksellisen laajan tuttavapiirinsä.

Verkostoituminen on politiikan ja lobbaamisen Washingtonissa olennainen osa ammattitaitoa. Suhteet ja vaikuttaminen ovat kaupungin elinkeino.

Ammattilaiset todella osaavat hommansa, sillä Yhdysvalloissa kilpailu on kovaa ja taso korkealla myös tällä alalla.

Amerikkalaisilla ei ole yhtä vahvoja yhteiskunnan turvaverkkoja kuin meillä suomalaisilla. Yksin jääminen ja katuojaan kuoleminen on todellinen vaara suurelle osalle kansasta. Niinpä tavalliset pulliaisetkin oppivat jo lapsena aktiivisiksi verkostoitujiksi.

Syrjäytymisen välttämiseksi on luotava itse oma tukiverkostonsa. Amerikkalaiset seurakunnat, urheiluseurat ja naapuriyhdistykset ovat usein dynaamisia yhteisöjä, joiden toimintaan jäsenet aidosti sitoutuvat.

Luulin ammattimaisten verkostoitujien kaupunkia ahdistavaksi ympäristöksi, mutta totuus on toisenlainen.

Koska verkostoituminen on olennainen osa elämää, siitä on myös tehty helppoa ja hauskaa. Tunnen useita itseni kaltaisia eurooppalaisia, jotka ovat alkaneet pitää kissanristiäistä vasta Washingtonissa.

Pukeutumiskoodi on yleensä siistin rento. Riittää kun vaatteet ovat ehjät eivätkä haise. Washingtonin sisäpiiriläiset ovat ulkonäköä kiinnostuneempia siitä, mitä tarjottavaa vierustoverilla on.

Ihmisten seurustelutaidot ovat keskimäärin huomattavan kehittyneitä. Jos washingtonilaisessa illanvietossa alkaa joku jankuttaa jotain omaa juttuaan, on tämä henkilö mahdollisesti suomalainen.

Paikalliset juttelevat kepeästi ja kyselevät vieressä seisovan kuulumisia. Yhteisen drinkin tai vesilasillisen jälkeen jatketaan matkaa.

Kukaan ei puhu pitkään eikä muutenkaan dominoi muita. Tällaiset kirjoittamattomat pelisäännöt ovat vapauttava asia kaikille, mutta etenkin ujoille ja vähemmän sosiaalisille. Kissanristiäiskulttuurissa pärjää jokainen, jos vain itse sitä haluaa.

Helsingissä kissanristiäiset jäävät mieleen, jos niissä on hauskaa. Washingtonissa on päinvastoin: niissä on yleensä aina mukavien ihmisten luoma rento tunnelma, jossa ei tärkeillä eikä kytätä muita.

Helsingin pippaloissa tärveltyy helposti koko ilta. Työkeskeisten, kiireisten ihmisten Washingtonissa niin käy vain poikkeustapauksissa.

Kutsuin eräänä uudenvuodenaattona tuttavia kylään. Ajatuksena oli kokoontua alkuillasta, jotta kukin voisi lähteä jatkoille haluamaansa paikkaan.

Meillekin saisi jäädä. Laitoin kutsuun, että tervetuloa kello 18–21 välillä.

Viimeinenkin vieras poistui puoli yhdeksältä. Ilta oli ollut mitä miellyttävin, mutta hän halusi käydä kuntosalilla ja kirjoittaa kirjaansa vielä ennen vuoden vaihtumista.

Tyylinsä kullakin. Ben oli lähtenyt jo aiemmin näyttämään naamaansa parissa muissa bileissä.