Vanha metsuri heltyi puunhalaajaksi: “Äiti sen jo sanoi, että metsässä on terveyttä”

Entinen metsuri tietää, että kaikkia metsiä ei voi suojella. Silti suvun metsässä tarjoillaan nykyään nuotiolattea, otetaan tirsat riippumatossa ja halitaan puita.

metsät
Kaarle Raekallio halasi puuta jo 70-luvulla, mutta ei silloin kertonut asiasta kenellekään.
70-luvulla Kaarle Raekallio puri kurkkukipuun pihkapalaa ja halasi puuta. Puun halaamisesta hän ei silloin kehdannut kertoa kenellekään.Maija-Liisa Juntti / Yle

Viime kesän kovimmilla helteillä kittiläläinen Kaarle Raekallio, 77, pötkötteli kotimetsän viileällä mättäällä yhdessä Terttu-vaimon kanssa. Aurinko räkötti täydeltä terältä, eikä sääskiä ollut nimeksikään.

– Kyllä metsä on minun mielestä ollut silloin parhaimmillaan, kun tuossa vierekkäin oltiin pitkällään, Kaarle Raekallio sanoo.

Vuosikymmeniä työkseen puita kaatanut eläkeukko on viimeistään iän myötä ymmärtänyt, että metsä tekee ihmiselle hyvää. Raekallio taitaa tosin olla metsäkylpyjen edelläkävijä, sillä hän uskalsi halata puuta jo 70-luvulla.

– Siekö sen panet sinne, niin ihmiset ajattelee, että jaa tuostako tuli tuomonen huuhentaali hänestäki, Raekallio nauraa.

Hänen ideastaan vuokrata puita halattavaksi syntyi muutama vuosi sitten Riitta-tyttären HaliPuu, joka hyödyntää suvun vanhaa talousmetsää virkistys- ja matkailukäytössä.

Halimetsän Huolipuu on iso mänty, jonka juurelle ripotellaan kirjoitetut ja tuhkaksi poltetut huolet.
Halimetsän Huolipuu on iso mänty, jolle ihmiset ympäri maailman lähettävät murheitaan, jotka poltetaan tuhkaksi ja ripotellaan puun juurelle.Maija-Liisa Juntti / Yle

Pappa, kuten Kaarle Raekallio matkailijoille esitellään, hoitaa laavulle polttopuut ja kuljettaa vieraat tarvittaessa kelkalla männyn alle riippumattoon pötköttelemään tai huolipuun juurelle päästämään irti mieltä painavista murheista.

50-luvulla teini-ikäinen Raekallio raivasi samaa metsää pokasahan ja parkkuuraudan kanssa.

Maailma on muuttunut. 50-luvulla teini-ikäinen Raekallio raivasi samaa metsää pokasahan ja parkkuuraudan kanssa. Riukumetsä harvennettiin ja nyt siinä kasvaa komeaa mäntypuuta ja siellä täällä kohoaa valkokylkinen koivu.

Raekallion suku päätyi Kittilän Sirkkaan ja Veitservasan metsämaille Lapin sodan jälkeen, kun koti Petsamossa piti jättää. Kaarle Raekallio oli kolmevuotias.

– Muistan, kun vakavat saksalaiset sotilaat nostivat kuorma-auton lavalle ensin ompelukoneen, sitten minut.

Äiti käveli metsään ja jäi

Kahdeksanlapsinen perhe vietiin Kalajoelle, josta he päätyivät lopulta Kittilään. Rintamaveteraanin perheelle osoitettiin uusi kotipaikka nykyisen Sirkan koulun läheltä, mutta se ei tuntunut Kaarle Raekallion äidistä hyvältä. Hän tunsi itsensä siirtolaiseksi Sirkan kylällä.

Äiti käveli metsän vierustaa kymmenen kilometriä Muonioon päin ja asettui uittomiesten vanhaan kämppään, eikä isän auttanut kuin seurata perässä. Niin perhe jäi maille, jossa suvun vanha metsä ja nykyinen halauspuupalsta sijaitsee.

Kaarle Raekallion äitiä on kiittäminen myös siitä, että metsuripoika päätyi halaamaan puuta.

– Äiti sen joskus sanoi, että metsässä on terveyttä. Se jäi kaivelemaan, että mitä se meinasi.

Äidin oppeja ovat myös pihkan käyttö tulehduslääkkeenä ja haavan hoidossa. Metsä on antanut suvulle marjat, sienet ja hirret pirtin seinään. Kaarle Raekalliolle metsä on antanut myös elannon. Hän on kaatanut puuta 60-luvulla Etelä-Ruotsia myöten, minkä jälkeen hän teki pitkän uran Metsähallituksen metsurina Lapissa ennen kuin perusti maansiirtoyrityksen 80-luvulla.

Havuntuoksua kaipaavat myös suomalaiset

Suvun metsän virkistyskäyttöön valjastaminen oli Kaarle Raekallion idea. Pappa oli kevään mittaan ottanut metsästä puut eläkemökin lautaverhoiluun ja oli juuri kaatanut viimeiset rungot hangelle. Lapset ja lapsenlapset olivat kokoontunut kotimetsään pääsiäisen viettoon ja makkaranpaistoon.

Mäntymetsä oli tullut hakkuuikään. Väljän ja kauniin palstan kaataminen ei kuitenkaan tuntunut mukavalta ajatukselta.

– Sanoin Riitalle, että vuokraa tästä kymmenen hehtaaria ja tee virkistysalue vaikka puiden halailuun ja Riittahan innostui.

Niin Kaarlen tytär Riitta Raekallio-Wunderink perusti miehensä Steffan Wunderinkin kanssa HaliPuun vuonna 2015. Pariskunta haluaa lappilaisen metsän olevan saavutettavissa, vaikka ihminen asuisi Aasian suurkaupungissa.

HaliPuu Levi Riitta Raekallio-Wunderink
- Ensi talvena meille tulee joka viikko ryhmiä riippumattotorkuille esimerkiksi Japanista, Kaarlen tytär Riitta Raekallio-Wunderink kertoo.Maija-Liisa Juntti / Yle

Levillä toimivan yrityksen nettisivulta voi valita kuvan perusteella omaksi vuokrattavan puun, ja nykyään pala kittiläläistä metsää ilahduttaa arkea esimerkiksi Japanissa, Singaporessa ja USA:ssa. Puita ovat vuokranneet myös havuntuoksua kaipaavat suomalaiset.

Periscope-lähetysten kautta katsojat pääsevät myös metsäkävelylle ja nokipannukahville, josta Steffan Wunderink on kehittänyt aivan oman taiteenlajinsa. Nuotiobarista nimittäin tarjoaa metsässä avotulella tehtyjä, kahvilatasoisia latteja, macchiatoja ja espressoja. Yrittäjäpariskunnan on pitänyt olla luova, sillä he ovat kehittäneet muutamassa vuodessa täysin uuden matkailutuotteen.

Yritys on saanut paljon kansainvälistä huomiota. Näkyvyyttä on tuonut Finnair-yhteistyö ja alkuvuodesta saatu Visit Finlandin Kärkituote-palkinto. Menestys kertoo paitsi luonto- ja hyvinvointimatkailun suosiosta myös siitä, että talousmetsän uudenlainen ja ennakkoluuloton käyttö kiinnostaa.

Avohakkuut herättivät keskustelua jo 70-luvulla.

HaliPuun isä, tai Pappa, Kaarle Raekallio on nähnyt suomalaisen metsänhoidon ja metsätalouden eri vaiheet. Avohakkuut herättivät keskustelua jo 70-luvulla.

– Ei sitä itse niin paljon ajatellut muuta kuin työntekoa, mutta kyllä se jossain vaiheessa tuntui, että onko tämä oikein.

Raekallio ei ole avohakkuita vastaan. Hän tietää kokemuksesta, että oikeaan aikaan oikeassa paikassa tehty hakkuu voi tuottaa hyvän tuloksen. Omasta metsästä parturoitiin vuonna 1993 aukoksi rääsikkömetsä, jossa kasvoi vaivaista koivua, vähäistä kuusta ja siellä täällä mänty. Alue aurattiin ja siihen istutettiin uudet taimet.

– Avohakkuista kirjoittavien kannattaisi käydä tutustumassa tuohon paikkaan. Siellä on erittäin sakea ja komea metsä, 5-6 metriä korkeaa puuta. Luulen, että se on melkoinen hiilinielu, Raekallio sanoo.

- Olen huono suunnistaja, mutta puut kyllä näyttävät suunnan, Raekallio sanoo ja viittoo etelään kasvavien oksien suuntaan.
- Olen huono suunnistaja, mutta puut kyllä näyttävät suunnan, Raekallio sanoo ja viittoo etelään kasvavien oksien suuntaan.Maija-Liisa Juntti / Yle

On hänellä toisenlainenkin kokemus avohakkuusta. Kun hirvet söivät istutetusta metsästä melkein jokaisen taimen latvan, Raekallio mietti onko hakkaamisessa ja istuttamisessa mitään järkeä.

Samaa joutui pohtimaan silloin, kun kaatoi metsurin työssä avohakkuualueella puun linnunpesineen. Höyhenettömät ja silmättömät poikaset jäivät mieleen pitkäksi aikaa ja metsuri kirjoitti tapauksesta 80-luvulla tarinan metsätyömiesten kirjoituskilpailuun, jonka hän voitti.

– Jollakin tavalla siinä kiteytyy se, mitä voi tapahtua, kun summassa tehdään mitä vain, hakataan vaikka aukkoa.

Vanha metsuri toivoo, että hakkuupäätöksiä tehdessä tutkittaisiin tarkoin, minkälainen maaperä ja puusto on. Sen lisäksi pitäisi ottaa paremmin huomioon se, missä metsä sijaitsee. Myös esteettiset asiat ovat osa metsänhoitoa. Raekallio kritisoi sitäkin, että metsä hakataan nykyisin liian nuorena.

Elantonsa metsästä saanut Raekallio tietää, että tuotto sanelee paljolti sen, mitä suomalaiselle metsälle tapahtuu. Kaikkia metsiä ei voi suojella halauspuiksi.

– Suomen taloudesta on yli 20 prosenttia metsäteollisuuden tuloa. Jos lähdetään tätä poistamaan tai ei tätä ymmärretä, niin se on valtava menetys.

Korvasientä Lapin hienoimmille hotelleille

Syksy on taittumassa talveksi Kittilässä. Kaarle Raekallio kävelee metsäpalstalla, jonka vaiheet hän tuntee yli 70 vuoden ajalta.

Tuolla takana on paikka, jossa paloi 26 hehtaaria metsää 60-luvulla. Seuraavana vuonna alueella kasvoi mattona korvasientä. Sitä myytiin Valiolle ja Lapin hienoimmille hotelleille Pohjanhoviin ja Pallashotelliin.

– Sisko sai niillä rahoilla navettaan padan, Raekallio muistaa.

Raekallion perhe kerää metsästä marjat, sienet, pakurit, pihkat ja kuusenkerkät. Metsästä on otettu myös polttopuut ja sahatavaraa, jota sahattiin aiemmin myytäväksi asti perheen omalla sahalla.
Raekalliot keräävät metsästä marjat, sienet, pakurit, pihkat ja kuusenkerkät. Metsästä on otettu myös polttopuut ja puutavaraa, jota sahattiin aiemmin perheen omalla sahalla myytäväksi asti .Maija-Liisa Juntti / Yle

Metsä on antanut suvulle paljon. Se on yksi syy, miksi Kaarle Raekallio halusi antaa osalle metsästä rauhan kasvaa.

Raekallio on tyytyväinen, että metsän hyvinvointivaikutukset tunnistetaan nykyään paremmin. Silti miestä naurattaa, kun hän kertoo puun halaamisesta. Ettei vain hörhöksi leimautuisi.

Kyllä metsä parhaita parannuskeinoja on, se parantaa mielen.

Kaarle Raekallio

– Mutta kyllä metsä parhaita parannuskeinoja on, kun se parantaa mielen. Silloin on toiveissa, että se parantaa sen muunkin flunssan tai kolotuksen.

Japanissa metsäkylpyjä määrätään lääkkeeksi ja metsiä on jopa sertifioitu terveysmetsiksi. Suomessa metsän terveysvaikutuksia on selvittänyt metsäntutkimuslaitos Metla, jonka mukaan jo viiden minuutin oleskelu metsässä kohentaa mielialaa. Kun viettää metsässä 20 minuuttia, verenpaine madaltuu.

– Kyllä sen huomaa tässä Riitankin touhussa. Aivan erilainen on ihmisillä lähtö, kuin oli tulo, Raekallio sanoo.

Raekallio painaa korvan vasten puuta ja kehottaa toimittajaa tekemään samoin. Mäntypuun paksu kaarna tuntuu karhealta, mutta lämpimältä poskea vasten. Mieli rauhoittuu.

– Olen sanonut ihmisille, oli ne sitten kaupungissa tai maaseudulla, että havannoikaa. Jos vain mennään, mennään ja mennään, niin ei sitä niin nauti olemisesta, eikä opi.

Kaarle Raekallio
Maija-Liisa Juntti / Yle