Rajkumar Sabanadesanin kolumni: Kaikille ei voi tarjota samaa – kotouttaminen epäonnistuu, jos ihmisten erilaisuutta ei tunnusteta

Suomeen humanitaarisista syistä tulleet ihmiset eivät ole yhtenäinen ihmismassa, joka kotoutetaan samalla sapluunalla, kirjoittaa Rajkumar Sabanadesan.

kolumnit
Kolumnikuva Raj Sabanadesan
Jani Aarnio

Kuinka hyvin tai huonosti Suomeen humanitaarisista syistä tulleet ihmiset tänne integroituvat, tulee määrittelemään koko maahanmuuttokeskustelun suunnan lähitulevaisuudessa.

Epäonnistumiseen ei ole varaa. Esimerkit muista maista osoittavat, että virheiden hinta on kova sekä inhimilliseltä että myös taloudelliselta kannalta.

Valitettavasti Suomi ei kuitenkaan ole tehtäviensä tasalla. Maassa on tällä hetkellä kymmeniä kotouttamisohjelmia ja -toimijoita, osa kunnallisia ja osa yksityisiä. Ohjelmien laatu vaihtelee erinomaisesta lähes luokattomaan. Vaikka täällä autot eivät palakaan eikä käsikranaatteja heitellä, ei ole mitään syytä olla varautumatta tämänkaltaisiin ilmiöihin. Ne voi nimittäin välttää vain oikeanlaisella politiikalla.

Ei ole mitään järkeä, että lukutaidoton henkilö ja sujuvasti englantia puhuva geenitutkija istuvat samalla kielikurssilla.

Väitän, että kotoutumisessa on kyse pitkälti samasta asiasta kuin rekrytoinnissa. Rekrytoinnissa tärkeintä on tunnistaa, sopiiko hakija hakemaansa tehtävään. Eri ihmisillä on erilaisia taipumuksia ja vahvuuksia ja eri tehtävissä tarvitaan erilaisia ominaisuuksia. Suomeen humanitaarisista syistä tulleet ihmiset eivät ole yhtenäinen ihmismassa, joka kotoutetaan samalla sapluunalla. Jo ihmisten lähtötasot ovat täysin erilaisia, joten mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Ei ole mitään järkeä, että lukutaidoton henkilö ja sujuvasti englantia puhuva geenitutkija istuvat samalla kielikurssilla. Toinen turhautuu, toinen taas tarvitsee oppimiseensa huomattavasti enemmän tukea.

Jos palvelut kohdennetaan heti alussa oikein, ei hukata arvokkaita resursseja näennäiskotouttamiseen. Turha kurssittaminen ja ihmisten hyppyyttäminen luukulta toiselle on inhimillisestä näkökulmasta turhauttavaa ja nöyryyttävää – ja yhteiskunnalle se tulee todella kalliiksi. Heti kun ihminen saa oleskeluluvan, hänestä tulisikin tehdä laaja ”soveltuvuusarviointi” kuten rekrytoinnissa tehdään. Arviointi olisi moniammatillisen tiimin tekemä, ja se kestäisi vähintään kokonaisen päivän, mieluiten kaksi. Prosessissa selvitettäisiin laajasti hakijan osaaminen, koulutus, hänen kehittymispotentiaalinsa, motivaationsa ja oppimistyylinsä. Analyysin perusteella ihmiselle tehtäisiin yksilöllinen kotoutumissuunnitelma.

Ei ole mahdollista integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan, ellei osaa maan kieltä tarpeeksi edes ymmärtääkseen lastensa koulun Wilma-viestejä – saati, että kykenisi seuraamaan televisiosta esimerkiksi ajankohtaisohjelmia.

On myös uskallettava myöntää, että Suomessa suomen (tai ruotsin) kielen osaaminen on yksinkertaisesti välttämättömyys. Ei ole mahdollista integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan, ellei osaa maan kieltä tarpeeksi edes ymmärtääkseen lastensa koulun Wilma-viestejä – saati, että kykenisi seuraamaan televisiosta esimerkiksi ajankohtaisohjelmia.

Sellainen tilanne ei ole kestävä, että maassa asuu henkilöitä, jotka eivät osaa kieltä edes auttavasti, vaikka olisivat olleet Suomessa pitkänkin ajan. Tällainen mahdollistaa eristäytymisen: jos seurustelee vain muiden maahanmuuttajien kanssa ja seuraa ainoastaan kotimaansa mediaa, ei lopulta tiedä suomalaisesta yhteiskunnasta mitään – eikä siten varmastikaan myöskään koe sitä omakseen.

Kielikoulutukseen pitää siis satsata. Itse olin aikanani hyvin motivoitunut, ja opin suomen kielen sujuvasti reilussa vuodessa. Ihmisillä on kuitenkin eroja sekä motivaatiossa, oppimistavoissa että resursseissa. Onkin realistista myöntää, että tarvitaan sekä keppiä, että porkkanaa.

Tällä hetkellä kotouttamislaki sisältää ainoastaan velvoitteen osallistua kielenopetukseen, mutta ei velvoitetta oppia, eli pelkkä kursseilla istuminen riittää. Lakia tulisikin pikaisesti muuttaa siten, että suomen tai ruotsin kielen osaaminen tietyn maassaoloajan jälkeen olisi edellytys esimerkiksi erilaisten tukien saamiseen. Tällaista suunnitellaan esimerkiksi Norjassa (siirryt toiseen palveluun). Tämä edellyttää kunnon panostamista kielenopetukseen. Se on kuitenkin sijoitus, joka maksaa itsensä lopulta takaisin.

Ja lopuksi: työ on parasta kotoutumista. Tulisikin ennakkoluulottomasti ottaa käyttöön uusia työllistymismalleja, joilla ihminen voi työllistyä, vaikka ei osaisikaan suomea täydellisesti, tai ammatillinen osaaminen ei vastaisi vielä vaatimuksia. Tämä vaatii varmasti nykyistä suurempaa joustoa myös työmarkkinaosapuolilta.

Tiedän useita maahanmuuttajia, jotka tekevät mieluummin töitä vaikka nälkäpalkalla kuin jäävät sohvalle makaamaan: työn tekeminen ja itsensä hyödylliseksi tunteminen on heille niin suuri arvo sinänsä. Harmaan työn lisääntyminen ei kuitenkaan ole kenenkään etu.

On kuitenkin oltava realisti. Lukutaidottomana aikuisena Suomeen tulleen, sairaan tai hyvin traumatisoituneen pakolaisen tie työelämään on monivaiheinen ja pitkä. Joissakin tapauksessa on vain myönnettävä, että työllistyminen on epätodennäköistä. Myös työmarkkinoiden ulkopuolella ihminen kuitenkin voi osallistua täysivaltaisesti yhteiskuntaan. Jo se, että ymmärtää ne lastensa koulun Wilma-viestit ja pystyy asioimaan auttavasti suomalaisten viranomaisten kanssa, on merkki onnistuneesta kotoutumisesta.

Väärä rekrytointi tulee organisaatiolle kalliiksi – samalla tavalla väärä kotouttamispanostus tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Sen sijaan oikea rekrytointi on organisaatiolle sijoitus, joka maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.

Jos lakkaamme ajattelemasta uusia tulijoita menoeränä ja alamme ajatella heitä sijoituksena koko kansakuntamme tulevaisuuteen, pääsemme vielä pitkälle.

Rajkumar Sabanadesan

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.