Sonja Vilkkiä ahdistaa kävellä pimeällä bussipysäkille. Mielessä pyörii, onko siellä taas se joukko humalaisia miehiä, jotka alkavat varmasti huudella jotakin.
– Tulet pysäkille ja tiedät, että he tulevat sitten bussissa istumaan viereesi. Se on paikka, josta ei vain pääse pakoon, Vilkki kuvailee.
18-vuotiaat Sonja Vilkki, Jenny Lindfors ja Noora Mäkelä sekä 17-vuotias Anni Rautiainen ovat aktiivisia nuoria naisia. He tasapainoilevat lukiokiireiden, Kouvolan nuorisovaltuuston tapaamisten sekä vapaa-ajan rientojen välillä, liikkuen paljon paikasta toiseen julkisilla kulkuneuvoilla.
Läheskään aina matkaa ei odoteta innolla, sillä bussimatka voi hetkessä muuttua mukavasta ahdistavaksi.
– Pelottaa todella paljon, kun vieressä istuva henkilö alkaa esimerkiksi silittää reittäni. Siinä päätyy katselemaan ympärilleen, että huomaako kukaan, mitä tässä tapahtuu.
Miksi kukaan ei puutu?
Lukiolaiset Sonja Vilkki, Jenny Lindfors, Noora Mäkelä ja Anni Rautiainen ihmettelevät, miksi ulkopuoliset eivät usein puutu julkisissa kulkuneuvoissa tapahtuvaan ahdisteluun mitenkään.
Anni Rautiainen arvelee, ettei kyse välttämättä aina ole edes siitä, etteikö ahdistelua huomattaisi.
– Suomessa on ongelmana, ettei tällaiseen puututa. Lain mukaan olemme auttamisvelvollisia, mutta silti ei auteta.
Sonja Vilkin mukaan ahdistelijan kommentteihin tai kysymyksiin vastaaminen on kaikkea muuta kuin tavallista rupattelua tuntemattoman kanssa, vaikka se siltä saattaa joissakin tilanteissa ulkopuolisille vaikuttaa.
– Se on aivan kauhea tunne joutua juttelemaan henkilölle, joka jopa ahdistelee sinua. Pelottaa, että mitä voi tapahtua. Esimerkiksi se, kun istun bussissa kuulokkeet korvilla ja kuulen, että joku tivaa minulta jotain siellä taustalla. Heidän äänenpainonsa alkaa nousta, jolloin minun pitää ottaa kuulokkeet pois korviltani ja alkaa nyökytellä siinä mukana.
Usein jutustelijat Vilkin mukaan vakuuttelevat, että eiväthän he mitään “pahoja setiä” ole. Vilkki kuitenkin painottaa, että vaikka huutelijat eivät kokisi tilannetta ahdistavaksi, hän itse kokee sen hyvinkin ahdistavaksi.
Anni Rautiainen kertoo, että sekään ei auta, että ilmoittaa, että ei nyt ole juttutuulella.
– Usein häirintä ei silti lopu. Ja jos he sen jälkeen alkavat vielä seurata, niin tuntuu, että täytyy juosta pakoon, hän kuvailee.
Tilanteeseen päätyminen käännetään helposti juuri jutusteluun mukaan lähdön vuoksi naisen vastuulle, Vilkki kertoo.
– Jälkeenpäin syytetään tilanteeseen joutumisesta ja tivataan, että mitäs juttelit hänelle.
“Sehän oli vain vitsi”
Anni Rautiaisen mielestä monet eivät aina osaa tunnistaa, mikä on häirintää ja mikä normaalia. Hänen mukaansa ajatellaan, että toiselle voi sanoa asioita, kunhan itse kokee, etteivät ne ole ahdistelua.
– Että sillä ei ole väliä, miten toinen tilanteen tulkitsee.
Jenny Lindfors on samaa mieltä.
– Usein näitä asioita peilataan siten, että “sehän oli vain vitsi”. Mutta jos sanomisista ottaa vitsin kontekstin pois, niin ne usein muuttuvat todella kyseenalaiseksi, hän sanoo.
Nuoret kertovatkin, että monissa tilanteissa ystävien läsnäolo on korvaamatonta.
– Yksin jää voimattomaksi todella usein. On ihanaa tuntea kaveriporukan tuoma turva ja luottaa siihen, että he ainakin auttavat, Noora Mäkelä sanoo.
Ei yksin viettämään iltaa
Esimerkiksi baariin nuoret naiset eivät kertomansa mukaan lähtisi yksin, saati kävelemään sieltä kotiin. Jo baarissa ystäviensä ympäröimänä he tuntevat tarvetta varmistaa pysyvänsä turvassa.
– Ehkä olen vainoharhainen, mutta jos joku haluaa ostaa minulle juoman, minun on pakko mennä viereen varmistamaan, ettei sinne pudoteta mitään. Ja sitten jos jotakin tapahtuu, niin puhutaan, että mitäs pukeuduit noin, Sonja Vilkki sanoo.
– Se on mielestäni aivan naurettavaa, että tällaiset asiat käännetään yhä naisen viaksi, jatkaa Anni Rautiainen.
Sonja Vilkki nyökyttelee mukana.
– On järkyttävää, jos raiskatulta kysytään, mitä sinulla oli päällä. Aivan niin kuin sillä olisi jotakin väliä, hän sanoo.
Sonja Vilkki, Jenny Lindfors, Noora Mäkelä ja Anni Rautiainen toivovat näin kansainvälisenä tyttöjen päivänä, että he voisivat olla rauhassa ja liikkua yksinkin ilman pelkoa.
– Tyttönä Suomessa on hyvä olla, jos ajatellaan sosiaalista asemaamme, kuten työnhakua ja koulussa käyntiä. Mutta se, mitä vapaa-ajalla ainakin itse koen, ei ole niin hyvää. Arjessa joutuu pohtimaan, että kannattaako minun mennä tuohon bussiin, kun minua pelottaa, Sonja Vilkki kiteyttää.
