Tietokone- ja konsolipelaajat saavat ensimmäistä kertaa vertaistukea peliongelmiin – "Me ei olla tuputettu sitä, että sä pelaat liikaa"

Nuorille aikuisille eli 18–29-vuotiaille tarkoitetut digipelaamisen hallinnassa auttavat vertaisryhmät ovat alkaneet tänä syksynä neljällä paikkakunnalla.

peliriippuvuus
pelaaja
Jyrki Lyytikkä / Yle

Vertaisohjaaja Janne Valkama, 27, istuu pelikoneen äärellä Helsingin Maunulassa. Vertaisryhmän ohjaamisessa oma kokemus pelaamisesta on jo uskottavuudenkin kannalta olennaista.

– Pisimmät putket olivat joskus yläasteen jälkeen amiksen aikoihin, kun pelasin parhaimmillaan 12 tuntia päivässä, muistelee Valkama omaa pelaajahistoriaansa.

Valkamalle pelaamisesta ei koskaan muodostunut ongelmaa. Koulunkäynti sujui eikä unirytmi kärsinyt runsaankaan pelaamisen aikoina.

– Jos ulkopuolinen olisi seurannut puuhiani, hän varmaan olisi varmaan ajatellut, että tehdäänpäs välillä muutakin, Valkama naurahtaa.

Janne Valkama
Janne Valkama ohjaa vapaa-ajalla ryhmää, jossa digipelaajat etsivät uutta tekemistä pelaamisen rinnalle.Jyrki Lyytikkä / Yle

Tällaista pelaaminen monilla onkin. Digipelaamiseen käytetty aika viikossa voi pelaajilla venähtää jopa 60 tuntiin. Vielä silloinkaan pelaaminen ei välttämättä välttämättä ole ongelmallista, jos kaikki muu palaset elämässä ovat kohdallaan.

Valkama on valjastanut kone- ja peliosaamisensa nyt nuorten aikuisten ohjaamiseen Digipelongelmia ennaltaehkäisevä ryhmä kokoontuu viikottain tapaamisiin, joita vetää yhteisöpedagogi Helmi Korhonen yhdessä Valkaman kanssa.

Vertaistuesta lupaavia tuloksia

Vertaisryhmäkokeilun takana on Sosiaalipedagogiikan säätiö, joka on pitkään tehnyt työtä myös rahapeliriippuvaisten parissa. Digipelaamisen hallintaa tukevia vertaisryhmiä ei aiemmin ole aikuisille ollut tarjolla.

Pelaamisen ohessa ryhmä keskustelee elämäntavoista, ruokavaliosta, unirytmistä ja ergonomiasta - kaikki tärkeitä asioita pelaajille tai kenelle tahansa. Potilas- tai asiakasrooliin ei ketään haluta asettaa.

Kyseessä ovat ensimmäiset varhaisen puuttumisen kokeilut, joissa tukea tarjotaan matalan kynnyksen periaatteella digipelaamisen ongelmiin.

– Me ei varsinaisesti olla tuputettu sitä ideaa, että sä pelaat liikaa. Tai että kannattaa tehdä jotain muuta, kuvailee Valkama ryhmän toimintaperiaatteita.

pelaaja
Jyrki Lyytikkä / Yle

Helmi Korhosen mukaan aika moni osallistuja on kuitenkin lähtenyt miettimään omaa pelaamistaan. Osallistujien oma toive siitä, että arkea ei täytä pelkkä pelaaminen, näyttää kokemuksen mukaan toteutuneen. Kaikesta ei silti ole ollut pakko luopua.

– Elämä voi kuitenkin näyttää monimuotoisemmalta ja pelaaminenkin muuttuu taas kivaksi, kun se ei enää ole ainoa asia elämässä sanoo Korhonen.

Digipelaaminen ei ole mustaa tai valkoista

Digipeliongelmien laajuutta sekä paisutellaan että vähätellään, sanoo Sosiaalipedagogiikan säätiön psykologi Terhi Mustonen. Suurimmalle osalle pelaaminen on hyvä harrastus ja pysyy hallinnassa Välttämättä ajoittainen liika pelaaminen ei välttämättä johda ongelmakäyttöön myöhemminkään. On arvioitu, että noin puolet ongelmakäyttäjistä saa pelaamisen hallintaan ilman hoitoa tai asiaan puuttumista.

Tutkijat arvioivat, että noin 1–2 % kaikista digipelaajista pelaaminen muodostuu varsinaiseksi riippuvuushäiriöksi. Tämä on pelaamisen yleisyyteen nähden vähän.

Kuitenkin noin 10 prosentilla pelaajista on eriasteisia ongelmia pelaamisen suhteen: vaikeuksia koulussa, työssäkäynnissä tai sosiaalisissa suhteissa. Myös univaikeudet ovat yleisiä.

Maailman terveyssäätiö WHO esitti kesällä 2018 häiriölle ensimmäistä kertaa virallista tautiluokitusta. Koska koko häiriön olemassaolosta ei ole ollut tutkijapiireissä täyttä yhteisymmärrystä, on erilaisten tuki- ja hoitomuotojen kehittäminen vasta alussa.

Pelaaminen on palkitsevaa ja mielihyvää tuottavaa. Jos tietyssä elämäntilanteessa monet muut asiat ovat vaikeita, pelaaminen tuo lohtua. Jos siihen jää kiinni, eikä pääse muita asioita ratkomaan, voi olla haittaa pitkällä tähtäimellä, sanoo Terhi Mustonen.

Mustonen muistuttaa, että riippuvuus-sanan käyttöä kannattaisi harkita tarkkaan. Yksittäiset pitkäksi venähtäneet viikonloppusessiot eivät vielä ole merkki pelihäiriöstä.

–Täytyy muistaa, että pelaaminen on monelle nuorelle myös elämänvaihe, joka menee ohi itsestään.

Riippuvuudesta voidaan puhua vasta sitten, kun pelaamiseen liittyvät ongelmat ovat jatkuneet yli vuoden ajan ja pelaamisen pakko häiritsee muun muassa sosiaalista elämää, työtä tai koulunkäyntiä sekä vuorokausirytmiä, muistuttaa Terhi Mustonen.

Täysi-ikäisinä nuoret jäävät usein vaille varhaista tukea. Näin on myös digipelaamiseen liittyvien ongelmien kanssa. Valkaman kokemuksen mukaan he ovat juuri se joukko, joka tukea eniten tarvitsee.

– Lapsilla ja nuorilla tilanne on paremmin hallittavissa, kun vanhemmat ja koulu ovat ohjaamassa. Joku aina laittaa sen koneen kiinni ja that’s it. 18-vuotiaalle näin ei voi enää tehdä. Nuorena aikuisena saat itse määrittää elämääsi ja silloin saattaa mopo karata käsistä, perustelee Valkama.