Syrjäisillä kriisialueilla pienkonelentäjä vie perille vaikka tuhat kananpoikaa – apua tarvitaan, kun maantiet puuttuvat tai koituvat kuolemaksi

Hirvensalmelainen Janne Ropponen on lentänyt ugandalaisessa vuoristossa kuoleva mies kyydissään ja kuljettanut apua nälkäisille paimentolaisperheille Mongoliassa.

avustustoiminta
Janne Ropponen lentää Suomen Lähetyslentäjien C172 koululentokoneella. Kuva: Matti Pirhonen
Janne Ropponen lentää Suomen Lähetyslentäjien C172 koululentokoneella. Kuva: Matti PirhonenMatti Pirhonen

Kymmenenpaikkainen lentokone oli pakattu ääriään myöten täyteen. Vuonna 2004 Janne Ropponen istui Mongolian pääkaupungin Ulan Batorin lentokentällä pienkone Cessna 208 Grand Caravanin puikoissa. Matkustajina oli 920 kananpoikaa ja kaksi eläinlääkäriä. Määränpäänä oli paimentolaisalue, missä poikkeuksellisen kylmät talvet olivat ajaneet sadat perheet nälkään ja taloudelliseen ahdinkoon.

Mongolian karjalaitumet olivat jäätyneet, ja eläimet kuolivat nälkään. Eläimistään riippuvaisilla mongoliperheillä ei ollut lihaa syötäväksi, eikä myytäväksi. Ropposen lentokoneessa olevien kananpoikien oli määrä helpottaa 180 perheen ahdinkoa. Kukin perhe saisi viisi kananpoikaa, joiden kasvatukseen he saisivat ohjeet lentokoneessa mukana olevilta eläinlääkäreiltä.

Kanojen munista perheet saivat kipeästi tarvitsemaansa ruokaa.

– Munia tuli niin paljon, että perheet pystyivät myös myymään niitä ja saamaan itselleen tuloja. Se oli huikeen hieno homma, muistelee Janne Ropponen.

Ropponen oli Mongoliassa viisi vuotta. Nyt hän lentää päätyönään Finnairin matkustajalentoja Aasiaan. Sen lisäksi Ropponen johtaa Suomen Lähetyslentäjien toimintaa, jonka työssä hän lensi Mongoliassa.

Nyt Ropponen kertoo tarinaansa nuotion äärellä Hirvensalmella kotirannassaan. Perhe rakennutti omakotitalon maalle neljä vuotta sitten.

Cessna 208 Grand Caravan pienkone lentokentällä
MAFn Cessna 208 Grand Caravan Mongoliassa MAFn voittoa tuottamattoman yhteisyrityksen Blue Sky Aviationin väreissä.Janne Ropposen kotialbumi

Suomen Lähetyslentäjät on osa kansainvälistä Mission Aviation Fellowshipia eli MAFia. MAF auttaa hengellisiä ja humaanitaarisia järjestöjä maailman köyhimmissä maissa ja kriisialueilla. MAFin lentäjät kuljettavat pienlentokoneillaan esimerkiksi lääkkeitä, ruokaa ja tarvikkeita. He lentävät myös sairaslentoja ja kuljettavat tarvittaessa avustustyöntekijöitä ja lääkäreitä.

Lentokoneita tarvitaan paikoissa, joissa etäisyydet ovat pitkiä, maantiet puuttuvat tai ne ovat vaikeakulkuisia ja turvattomia.

Parasta aikaa pienkoneille on tarve muun muassa Indonesian Sulawesin saarella. Tsunami ja maanjäristys veivät pari viikkoa sitten yli 2 000 ihmishenkeä ja romahduttivat kodin kymmeniltä tuhansilta. Helsingin Sanomat on koostanut tuhoista kuvakoosteen (siirryt toiseen palveluun).

– Indonesiassa yksi ensimmäisiä tehtäviämme evakuoida koululapsia koteihinsa Palun kaupungista. Lapset olivat odottaneet maanjäristysalueella pari päivää, ja olivat nälissään, kun lentäjät saapuivat. MAFin väki ruokki heidät ja kuljetti heidät koteihinsa, kertoo Ropponen.

Aina tarinat hätäapulennoilta eivät ole kauniita. Ropposen ensimmäinen sairaankuljetuslento on painunut muistiin, sillä mikään ei mennyt niin kuin piti.

Janne Ropponen purkaa rahtia lentokoneesta ugandalaisen miehen kanssa.
Janne Ropponen purkamassa Kansainvälisen punaisen ristin rahtia C210 koneesta Ugandassa. Paketeissa oli tarvikkeita suonensisäistä nestehoitoa vartenJanne Ropposen kotialbumi

Ropponen aloitti työnsä lentäjänä Ugandassa vuonna 1998. Siellä lentokoneet loivat ilmasillan pääkaupungista maaseudulle, sillä sisällissodan takia sekasortoisessa maassa tietä pitkin liikkuminen oli vaarallista. Ilman pienkoneiden apua avustusjärjestöt eivät olisi voineet toimia maalla.

Ropponen kuljetti Ugandassa muun muassa ambulanssin tarpeessa olevia ihmisiä sairaaloihin. Hänen ensimmäinen sairaankuljetustehtävänsä oli kuljettaa kallovamman moottoripyöräonnettomuudessa saanut mies vuoristosta sairaalaan.

Sääolot olivat vaikeat. Sadepilvet olivat matalalla, ukkosmyrskyt pauhasivat ja näkyvyys oli huono. Lentäminen oli taistelua.

Pienessä lentokoneessa aivan Ropposen vieressä makasi potilas. Ugandalainen mies oli tajuton, mutta sydän löi.

– Sitten me jouduimme pahaan turbulenssiin, muistelee Ropponen.

Lennolla oli mukana ugandalainen lääkäri ja amerikkalainen sairaanhoitaja. Heillä oli varustuksenaan vain stetoskooppi.

– Katsoin taakseni ja näin, kun he elvyttivät potilasta siinä vieressäni minun ensimmäisellä sairaslennollani. Jonkun ajan kuluttua lääkäri totesi, että mies on kuollut.

Jos joku väittää, että kaikki keräystulot menevät perille, silloin he ovat todennäköisesti jättäneet jotakin kertomatta.

Lentäjä ja MAFin toiminnanjohtaja Janne Ropponen

Hirvensalmelaisen kotitalonsa rannassa Ropponen pohtii, miten hänen näkemänsä ja kokemansa on muuttanut hänen suhtautumistaan maailman hätään. Jotkut lannistuvat loputtoman avuntarpeen edessä, Ropponen sanoo. Hänelle jokainen avustuslento on antanut lisää uskoa työhön.

– Jos voin viedä apua yhdelle tai kymmenenelle tai sadalle, heidän elämänsä kohenee. Se antaa valtavasti voimaa. Silloin meidän työmme konkreettisesti on tehokasta.

Lentomatkalla koneeseen kuolleen miehen kohtaloa Ropponen on pohtinut usein. Oliko avulla mitään merkitystä, kun mies kuitenkin kuoli? Myöhemmin Ropponen sai kuulla, että asuinalueen kyläläiset olivat äärettömän kiitollisia yrityksestä pelastaa mies.

– Vaikka tehtävässä epäonnistuttiin, niin viesti oli silti mennyt perille: täällä maapallon toisella puolella on ihmisiä, jotka välittävät.

Kun Suomessa epäillään, onko kehitysyhteistyöstä todellista apua, Ropponen vakuuttaa, että on. Vuosien saatossa suomalaiset ovat olleet mukana perustamassa esimerkiksi Tansaniaan ja Namibiaan kouluja, sairaaloita, jopa yliopistoja.

– Jos maita nyt katsoo, ne kukoistavat.

Ropposen mielestä ei ole syytä takertua siihen, että joku projekti joskus menee pieleen. Eihän Suomessakaan aina onnistuta. Kehitysmaissa lähtökohdat ovat vaikeammat.

– Miettikää, miten kauan vaikkapa terveydenhuollon uudistusta on hierottu Suomessa? Jos me emme täälläkään pysty tekemään täydellistä työtä, ei kai voi olettaa, että kehitysmaissa onnistutaan aina.

Ropposen kokemuksen mukaan kehitysmaissa hankkeet silti onnistuvat tosi usein.

– Iloitsen siitä, että suomalaiset ovat kiinnostuneita siitä, mitä avulla saadaan aikaan, ja menevätkö kerätyt rahat perille.

aJnne Ropponen ugandalaislasten ympäröimänä
Janne Ropponen vuonna 2000 Ugandassa Mithyanan kiitoradalla Entebben lähellä lasten ympäröimänä.Janne Ropposen kotialbumi

Monet kehitysyhteistyötä ja kriisiapua antavat järjestöt tiedottavat avoimesta taloudestaan. Nyrkkisääntö on, että jos 80 prosenttia avusta menee kohteeseen, tilanne on hyvä. Loput 20 prosenttia keräysvaroista tarvitaan siihen, että järjestöllä on riittävän hyvä hallinto, ettei tapahdu väärinkäytöksiä. Myös kampanjointi maksaa.

– Jos joku väittää, että kaikki keräystulot menevät lyhentymättömänä perille, niin silloin he ovat todennäköisesti jättäneet jotakin tekemättä tai jotakin kertomatta.

Esimerkiksi Unicef käytti viime vuonna jokaisesta kerätystä sadasta eurosta 21 euroa hallintokuluihinsa (siirryt toiseen palveluun). Punaisessa Ristissä pyrittiin siihen, että sadasta eurosta vain 15 euroa menisi hallintoon, mutta tavoite todettiin liian kovaksi. Äkillisissä katastrofitilanteissa hallintokulut voivat pysyä 15 eurossa, sillä tieto kriisistä leviää ilman kampanjointiakin.

Nyt puhun sujuvasti mongolia.

Lentäjä ja MAFin toiminnanjohtaja Janne Ropponen

Pienlentokoneet ovat nimenomaisesti MAFin tapa auttaa hädässä olevia kehitysmaissa. MAFilla on 130 pienkonetta 30 kehitysmaassa ja lento-operaatioita on vuosittain noin 60 000.

Muut järjestöt, kuten Punainen Risti eivät omista koneita, mutta vuokraavat helikoptereita tilanteissa, joissa maata tai vettä pitkin ei pääse perille.

Aina pienkoneet ja helikopterit eivät ole välttämättömyys. Parasta aikaa Indonesiassa Sulawesin saarella esimerkiksi suurin osa Punaisen Ristin avusta kulkee perille laivalla ja maanteitä pitkin. Lentokuljetuksia tarvittiin kuitenkin katastrofin alkumetreillä.

Vaikka pienkonetta osaisi lentää Suomessa, se ei vielä takaa, että sama onnistuisi kehitysmaassa. Vaikka kotilentokentällä olisi pääkaupungin hyväkuntoinen ja pitkä kiitorata, on lentäjän osattava laskeutua myös maaseudun piskuisille kentille. Kiitorata voi olla kuoppainen, sora- tai nurmipintainen tai sijaita vuorenrinteessä.

– Jos sellaiselle kentälle menee ilman erikoiskoulutusta, huonosti käy, sanoo Ropponen.

MAFin toiminnanjohtaja Janne Ropponen
Janne Ropponen asuu nykyään perheensä kanssa maaseudun rauhassa lammen rannalla.Riina Kasurinen/Yle

– Khödölgüür asaakhyg zövshöörnö üü?, sanoi Ropponen radiopuhelimeen vuonna 2005 Ulan Batorin kentällä.

Se on mongolia, ja tarkoittaa: “Voinko käynnistää moottorin?”.

Ropponen joutui opettelemaan kielen voidakseen lentää Mongoliassa. Viranomaisten määräyksestä lentokoneen ohjaamossa täytyi olla mongolin kielen taitoinen henkilö. Se tarkoitti, että joko Ropposella olisi pitänyt olla jatkuvasti työpari tulkkina hänen ja lennonjohdon välillä, tai hänen olisi opeteltava kieli itse.

– Nyt puhun sujuvasti mongolia.

Kuuntele Janne Ropposen haastattelu Radio Suomen Sunnuntaivieras-ohjelmassa täältä: https://areena.yle.fi/1-4523314.