Antti Heikkisen kolumni: Kiitos, Arto Paasilinna

Hyvät romaanit muuttuvat lukijan mielessä usein faktaksi. Minun kohdallani ilmiö tapahtui Herranen aika -kirjan kanssa, kirjoittaa Antti Heikkinen.

kolumnit
Antti Heikkinen.
Antti Heikkinen.Toni Pitkänen / Yle

En tavannut Arto Paasilinnaa koskaan. Näin kyllä, muutamankin kerran.

Ensimmäisen kerran muistan parhaiten, se oli vuoden 2005 kevättä. Olin melko vasta saapunut Helsinkiin suorittamaan asepalvelustani Ruotuväki-lehden toimituksessa ja vaikka en silloin ilennyt sitä kenellekään ääneen sanoa, olin myös ensimmäistä kertaa pääkaupungissa.

Tepsuttelin Kasarmitorin varsilta Kaisaniemen metroasemalle ja Ateneumin nurkilla vastaani käveli kirjojen kansilehdyköistä viimeisenpäälle tuttunaamaiseksi tullut ukko. Leveä äijä, näyttävä ilmestys, takki auki ja kravatti kaulassa. Hyvä etten ääneen hihkaissut, jotta voihan perkele, ite Paasilinna. Siinä kulki kirjailija keskellä katua kuin maalikylille poikennut isäntämies ja muistikuvassani ihmiset antavat hänelle tietä, katsovat kohti, katsovat perään ja Paasilinna mennä puklittaa ilme toisaalta pokerina, yhtäältä tietoisena keräämistään katseista.

Ellen olisi ollut silmittömän ujo, olisin saattanut pysäyttää kirjailijan, kiitellä kirjoista ja ehkä myhistä haaveskelevani saman alan mieheksi minäkin. Mutta en uskaltanut, ensinnä kainouteni tähden ja toiseksi siksi, jotta melko vasta joku julkkujen urkkimisella tiliä tekevä lehti oli julkaissut Paasilinnasta vähemmän mairittelevan uutispätkän. Siinä kirjailijan kerrottiin rähisseen nyrkit ojossa ravintolassa tai jotain muuta vastaavaa enkä tahtonut saada iholleni ensimmäisen Helsingin viikkoni toista mustelmaa - ensimmäisen oli muuten aiheuttanut iltalenkillään kulman takaa vahingossa päälleni hölkännyt Mauno Koivisto, iso mies hänkin.

Sattuessani Paasilinnan kanssa samaan tilaan pari kertaa myöhemmin tuntui nokatusten kiittäminen tai juttusille käyminen vallinneiden tilanneiden tähden vielä hankalammalta. Sitten kirjailija sairastui, vetäytyi eikä tilaisuuksia enää tullut. Ja nyt se on liian myöhäistä kaiken kaikkiaan, koska Arto Paasilinna kuoli toissapäivänä pois.

Arto Paasilinna sai elinaikanaan tietää olevansa luettu, rakastettu ja arvostettu ammattimies, eikä sellainen ole taiteilijalle itsestäänselvyys.

Onni on kuitenkin se, että hän ehti saada kiitosta jo elinaikanaan monelta muulta – myyntilukuja ajatelen koko lukevalta osalta Suomen yhteistä kansaa ja aika monelta ulkomaalaiseltakin kirjan avaajalta. Kenties kiitosta tuli tavallaan liikaakin, ehkä se koitui jollakin tavalla Paasilinnan kohtaloksi. Tai mistä näitä tietää ja onko sillä nyt lopulta niin väliäkään. Joka tapauksessa Arto Paasilinna sai elinaikanaan tietää olevansa luettu, rakastettu ja arvostettu ammattimies, eikä sellainen ole taiteilijalle itsestäänselvyys. Oikeastaan se on melkoinen saavutus ja sellaisen saavutuksen soisin Arto Paasilinnan lisäksi mieluusti monelle muullekin.

Miten jumalauta voi joku tuollaisen kuvion edes keksiä!

Oman kiitokseni juuret yltävät jonnekin kymmenen ikävuoteni hujakoille. Ykkösellä esitettiin Ere Kokkosen ohjaama minisarja Suloinen myrkynkeittäjä ja sehän syynättiin meidän kattilakunnassamme tarkkaan, kuten kotimaiset draamat, viihteet ja viihteelliset draamat muutenkin. Muistan ihastuneeni tarinan juoneen: Herttainen leskieverstinna joutuu vääränkoivun kautta sukuunsa kuuluvan mummonpotkijan kiusaamaksi, keittelee myrkkyä pystyäkseen päättämään tiukan paikan tullen päivänsä omatoimisesti ja vahingossa tämä mummukka tappaa paitsi perintöjään jahtaavan sukulaisensa, myös kaksi tämän kusipäistä kaveria.

Juonen lisäksi ihastuin sarjan nimihahmoa Linnea Ravaskaa näytelleeseen Elina Pohjanpäähän, joka kuoli kielisyöpään vain tovi Suloisen myrkynkeittäjän esittämisen jälkeen. Pari vuosikymmentä myöhemmin näin tämän Ere Kokkosen ohjaaman sarjan uudelleen ja aikuisin silmin katsottuna se tuntui aika kömpelöltä, mutta Pohjanpää ja tarina pitivät kutinsa edelleen. Uusintakatselun jälkeen luin uudelleen myös Paasilinnan alkuperäisteoksen, jonka kohdalla aika oli toiminut toisinpäin: Se ei tuntunut lainkaan kömpelöltä, päinvastoin roimasti ensilukaisua paremmalta. Juonikin näyttäytyi entistä älykkäämpänä, miten jumalauta voi joku tuollaisen kuvion edes keksiä! Ja entäs ne yksityiskohdat, kuten kalastajan vatsahappoihin kuoleva HIV-virus ja ohimenevä maininta Siiri Angerkosken hautajaisista, joissa Linnea oli uteliaisuuttaan käynyt ja pitänyt maahanpanijaisia kauniina tilaisuutena.

En voi kiitellä uudisymmärryksestäni omaa henkistä kasvuani, se menee ihan peruskasvamisen piikkiin. Minä kun olin juuri semmoinen kymmenen täyttänyt kusipuronuittelija lukiessani Suloisen myrkynkeittäjän ensimmäistä kertaa ja siinä samalla otin ensituntuman Arto Paasilinnan kansien väliin painettuun tekstiin.

Mainitun kirjan löysin tätini Anja Elinan hyllystä – tämä toimittajana elämäntyönsä tehnyt vanhapiikatäti oli, on edelleen, uuttera lukija ja hänen reumanruntelemista käsistään sain omiin lapsenkopranpullukoihini niin Paasilinnat kuin monet muutkin tajuntaani avartaneet opukset. Suloisen myrkynkeittäjän hän antoi minulle tv-sarjasta vaahdottuani, myöhemmin sain samaa reittiä tutkittavakseni Aale Tynniä, Yrjö Jylhää, Suomen Historian Pikkujättiläistä ja mitä kaikkea sieltä lie tullutkaan. Mutta kaksi sieltä saamistani kirjoista noistan muiden yläpuolelle. Toinen niistä on Heikki Turusen Simpauttaja, toinen ei ole Arto Paasilinnan Suloinen myrkynkeittäjä. Se on Arto Paasilinnan Herranen aika.

Herranen aika ei ole Paasilinnan tunnetuimpia klassikkoja, mutta se teki minuun vaikutuksen jo aloituslauseellaan:

"Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä."

Jos olisin siihen aikaan osannut viljellä puheissani liang heuceutin kansanomaista nimitystä, olisin varmasti hihkaissut, jotta mitä vittua. Koska en osannut, opin sen vasta myöhemmin, jatkoin lukemista ja oivalsin, kuinka mielettömät mahdollisuudet kirjallinen ilmaisu voi käyttäjänsä mielikuvitukselle antaa.

Hassua, että oivalsin sen vasta Herranen aika -romaanin lukiessani – olin kuitenkin kuunnellut alle kouluikäisenä tarinoita pilkullisen hevosensa suorille käsille nostavasta ja apinan kanssa asuvasta pisamanaamatytöstä, miekantuppelon kanssa lohikäärmeitä lihoiksi pistävistä prinsseistä sekä loninut ankkojen, hanhien tai muiden elukoiden asuttamaan kaupunkiin perustunutta sarjakuvaa.

Mutta nepä olivat olleet selkeästi satuja, tosielämästä vieraita tarinoita. Paasilinnan kirjassa tavallinen, katuvilinässä edellään kävelleen naisen sääriä katsellut mies jäi elokuisen pikkukiimansa tähden auton alle, halkaisi kallonsa ja päätyi kuolemansa jälkeen istuksimaan Pietarinkirkon kupolille paavi Pius IX:n viereen, kuuntelemaan Senaatintorille arkiaikana syrjäänvetäytyväisen Jeesuksen jouluaaton puhetta ja lukemaan Joutsenon sellojuhlien valtuuskuntaa vastaanottavan tasavallan presidentin ajatuksia.

Kirjassa tuo presidentti on muuten Urho Kekkonen, Herranen aika on julkaistu vuonna 1980. Paasilinnan tarinassa Kekkonen kehottaa karvalakkilähetystöläisiä ottamaan vehnästä, koska ennen vanhaan Kainuussa käskettiin syyä kylässä kovasti pullaa, että pettu säästyisi kotona. Kehotuksensa jälkeen Kekkonen ajattelee, että ei tuommosia Kainuussa koskaan puhuttu, mutta samapa se.

Ensilukemallani ymmärsin tuon muutaman lauseen mittaisen pätkän oivaksi malliesimerkiksi A-luokan satiirista, vaikka en moista sanaa kymmenen vanhana ollut vielä kuullutkaan. Nykyisin pidän sitä myös osoituksena Paasilinnan taidosta loihtia napakka luonnekuva vähäisillä ja tarkasti harkituilla sanoilla.

Ja muuten: Kyseisessä tilaisuudessa presidentti Kekkoselle luovutettiin itsensä Valfrid Hukkasen vuonna 1911 rakentama sello.

Hakukoneet tai soitinrakennusalan lähdeteokset eivät Valfrid Hukkasta tunne.

Ilettää tunnustaa, että Hukkas-Valfridin nimi oli aikanaan eräs ensimmäisistä googlauksistani.

Hyvät romaanit muuttuvat lukijan mielessä usein faktaksi, Suomessa niin on käynnyt selkeimmin Väinö Linnan pääteoksille. Minun kohdallani sama ilmiö tapahtui Herranen aika -kirjan kanssa.

Omalla tavallaan uskoni tuonpuoleisesta noudattaa yhä Paasilinnan kuvausta.

Jollakin lailla se piirteli ääriviivoja näkemykselleni uskonnosta, henkimaailmasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, omalla tavallaan uskoni tuonpuoleisesta noudattaa yhä Paasilinnan kuvausta. Melkein tekisi mieleni väittää, että muutaman vuoden kuluttua joku teologisen saran kyntäjä väsää tutkimuksen Arto Paasilinnan teosten uskonnollisesta puolesta ja nostaa arvoon arvaamattomaan fiktiivisessä henkimaailmassa lausutut toteamukset siitä, kuinka ihmiskunnan historia tuntee satoja ellei tuhansia Jumalia. Siitä joukosta on hankala yhyttää riitelemättä sitä oikeaa ja sen vuoksi uskonnosta tai uskosta ei toinna tehdä kiistakapulaa – usko on itsekunkin uskon asia ja saletti totuus paljastuu vasta kuoleman kautta.

Eikä ole mölö sekään toteamus, jonka elinaikanaan tuonpuoleisesta saarnanneen rovasti Hinnermäen haamu kirjan päähenkilölle lausahtaa:

"– Mitäpä typerä ihminen toisella elämällä tekee?"

Vastaavia, myös paljon maallisempia, aforismeja löytyy Arto Paasilinnan tuotannosta jos minkä verran. Se ei ole ihme, koska hänen tuotantonsa tulvii suuria ja hyvinkin vakavia teemoja. Kuolemanjälkeisen elämän lisäksi sieltä löytyy yksilönvapautta, itsemurhia, vapaudenkaipuuta, maailmanloppua, sotaa, katkeroituneita sotaveteraaneja, luonnonkatastrofeja ja ties mitä. Karmeita aiheita kaikkiaan, mutta Arto Paasilinna osasi ja tohti käsitellä niitä huumorinsa ja mielikuvituksensa kautta. Kenties ne peittivät monen romaanin kohdalla alleen tarinoiden syvimmät olemukset vähän liiankin hyvin, koska perusarjessaan keskivertosuomalainen on hanakampi etsimään aiheita naurulle kuin asioiden syvällisemmälle funtsimiselle.

Tai itse ainakin olen ja tunnen monta muutakin samaan taipuvaista.

Siksi en ihmettele lainkaan sitä mainetta, jota Arto Paasilinna nautiskeli ulkomailla. Esimerkiksi eteläeurooppalaiset, niin kuin nyt vaikka ranskalaiset, kuuluvat olevan kovasti pontevia nimenomaan filosofien perään.

Ehkä Paasilinnan kohdalla on niinkin, ettei hänen kaltaisensa hahmo enää tässä ajassa pärjäisi, tuskin aina viihtyisikään

Kun ensimmäinen romaanini julkaistiin vuonna 2013, ei Paasilinnan hahmoa enää kirjallisissa kinkereissä nähty. Hänen kaltaistaan ihmistä tai kirjailijaa ei enää tule. Ei voikaan tulla, koska jokainen ihminen on oma uniikki itsensä ja jokaisen kirjailijan tulisi pärjätä omillaan, eikä laskea mäkeä kollegansa pulkalla. Mutta ehkä Paasilinnan kohdalla on niinkin, ettei hänen kaltaisensa hahmo enää tässä ajassa pärjäisi, tuskin aina viihtyisikään – vaikka hänen omien sanojensa mukaan ihminen on lopulta melko sopeutuvainen otus.

Monet Paasilinnan romaanit säilyttävät mestaruutensa vielä pitkään, parhaat ikuisesti. Oikeastaan eräät niistä kävisivät jopa mittariksi ihmiskunnan tilanteelle. Siinä vaiheessa kun Ulvova mylläri tuntuu lukijastaan yhdentekevältä kirjalta, ovat maailman asiat oikein hyvin, koska silloin erilaisuuden hyväksyminen on tullut elämämme peruselementiksi. Vastaavasti Jäniksen vuosi tulee olkiakohauttavaksi opukseksi vasta silloin, kun ihmiset ovat torveilleet asuttamansa planeetan sieltä täältä savuavaksi kaskimaaksi, jonka harvat asukkaat kamppailevat elossapysymisestään eivätkä jouda omistamaan ajatuksiaan hoppuisan allakan rullauttamasta oravanpyörästä poispomppaamiselle.

Niin että kirjat kestävät aikaa kyllä. Suokoon Luoja, että lukijat ne tulevaisuudessakin löytävät.

Lauloin ja hymysin miettiessäni, kuinka hyvin yläsavolaiseen harjumaisemaan sopisi jänis selässään pellonpientaretta kulkeva ruutupomppainen, arpajaisista stereot voittanut mies.

Todennäköisesti juuri Jäniksen vuotta pidetään Arto Paasilinnan pääteoksena ja kaipa se sitä onkin. Se tavoittaa jotain ajatonta, mystistä ja täyttää elämän längistä vapaalle heittäytyvän Kaarlo Vatasen kautta monen lukijan salatun haaveen, joka on toisaalta kaikilta tavoittamattomissa, yhtäältä jokaisen käden ulottuvilla.

Kun kuulin Arto Paasilinnan kuolemasta, olin Vieremän Haajaisilla niinkin eksoottisissa touhuissa kuin levynteossa. Kahvipaussilla luin tiedon iltapäivälehden nettisivulta (siirryt toiseen palveluun), hetikohta sain uutisesta muutaman tekstiviestin. Toinen tuli Yleisradion tuottajalta, joka pyysi minua kirjoittamaan tämmöisen tekstin. Aprikoin vähän aikaa, päädyin pitämään pyyntöä arvokkaana asiana ja suostuin, vaikka en Paasilinnaa ihmisenä tuntenutkaan. Palasin studioon, asetuin mikrofonin eteen rallattamaan laulua nauhalle ja katsoin ikkunasta avautuvaa ruskamaisemaa. Lauloin ja hymysin miettiessäni, kuinka hyvin yläsavolaiseen harjumaisemaan sopisi jänis selässään pellonpientaretta kulkeva ruutupomppainen, arpajaisista stereot voittanut mies.

Puolivälissä laulua hätkähdin, koska pellonpientareelle ilmestyi kaksi hahmoa.

Eivät ne Vatasia olleet. Toinen oli kolmevuotias poikani, toinen häntä jokusta vuotta vanhempi tyttö, jonka molemmat vanhemmat kuuluvat levyntekosakkiimme. Tytön mummola on siinä ihan kivenheiton päässä äänityspaikastamme, olivat lähteneet kahteen heppuun meitä katsomaan.

Kipittivät, hymyilivät, suut kävivät merkkeinä puheenpurpatuksesta, kulkivat siinä huoletta. Kun he sitten tulivat sisälle, könysi poika syliini ja supatti korvaani tarinaa tontuista, lehtikasoissa asuvista ystävällismielisistä örvelöistä jos sun vaikka mistä muusta tiistaipäivän leikeissä vastaansattuneista jutuista, jotka olivat paitsi jännittäviä, myös mielikuvituksellisia, hassuja ja olivat ne antaneet elämään opettavaistakin ajattelunaihetta.

Ei tehnyt mieli sanoa, jotta oo hupattamatta. Ei tehnyt yhtään. Ennemmin noiduin mielessäni oman mielikuvitukseni suitsien tiukkuutta. Aikustuminen ne usein lapselta latistaa, harvasta on valjastamaan ajatustensa lentoa ja tarinankerrontataitoansa toisten iloksi sekä ajateltavaksi vielä pentuvuosien jälkeenkin.

Arto Paasilinnasta oli.

Kiitos, Arto Paasilinna.

Antti Heikkinen

Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.

Katso ja kuuntele myös:

Kirjailija Arto Paasilinna on kuollut – "Isä kirjoitti vielä hoitokodissa omaksi ilokseen"

Arto Paasilinna Arto Nybergin haastattelussa vuonna 2006

A-studio: Passikuvassa kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1995

Vieraana kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1979

Arto Paasilinnan elämäkerran kirjoittaja Jouni K. Kemppainen Yle Puheen haastattelussa 2012