Heikki Hiilamon kolumni: Ilmastopolitiikan muutoksessa esimerkkiä voi ottaa tupakasta

Tuore ilmastoraportti vaatii kaikkia muuttamaan elämäntapaansa. Edessä oleva muutosta tullaan myös vastustamaan. Tupakoinnin osalta elämäntapamuutos onnistui, mutta se vei rutkasti aikaa, kirjoittaa Heikki Hiilamo.

ilmastonmuutos
Heikki Hiilamo
Antti Haanpää / Yle

Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n tuorein raportti herätti viimeisimmätkin suomalaiset ruususen unesta: elämäntapamme on muututtava, muutoin hukka perii. Toisilla vastaanotto on ollut innostunut – nyt ryhdytään toimeen; toisilla lamaantunut – muutos on liian vaativa. Miltä maailma näyttää näistä asetelmista 50 vuoden kuluttua?

Vuonna 1962 Lontoon Kuninkaallinen Lääkäriseura julkaisi raportin aiheesta tupakka ja terveys. Kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvaltain korkein lääkintäviranomainen Luther L. Terry julkaisi vastaavan raportin. Raportteja voi verrata aikaisempiin IPCC:n raportteihin. Molemmissa tapauksissa kyse on arvovaltaisista ja laajaan tutkimustiedon soveltamiseen perustuvista kannanotoista, jotka kumoavat aikaisempia käsityksiä.

Tutkimustieto ei tupakointia muuttanut nopeasti. Tupakointi kuului arkeen siinä, missä kahvi, puuro ja virvoitusjuomat. Oli vaikea kuvitella, että yleisesti hyväksytty ja paremmin toimeentulevien suosima tapa voisi olla vaarallinen. Sota-aikana jaettiin suomalaisille sotilaille tupakka-annoksia virkistykseksi. Vuonna 1949 miehistä oli tupakoitsijoita lähes 80 prosenttia ja naisista hieman yli 10 prosenttia. Savukeaskien varoitustekstit, tupakkatuotteiden mainoskiellot ja myyntirajoitukset yleistyivät hitaasti.

1960-luvulla Suomessa tupakoitiin elokuvissa, busseissa, kahviloissa ja luennoilla. Nuoret tupakoivat siinä missä vanhemmatkin. Kodeissa oli vierastupakoita, joita tarjottiin kyläilijöille.

Fossiilisten polttoaineiden kuluttaminen on nyt luonteva osa ihmisten arkea siinä missä tupakointi aikaisempina vuosikymmeninä. On itsestään selvää tankata autoonsa bensaa tai dieseliä. On vaikea edes kuvitella maailmaa ilman fossiilisia polttoaineita.

Lääkäriliiton hallituksen kokouksessa vuonna 1971 äänestettiin, että kielletäänkö tupakointi kokouksissa vai ei.

Viimeisten vuosikymmenten aikana suhtautuminen tupakointiin on kuitenkin muuttunut rajusti. Yleisestä tavasta on tullut epätoivottua käyttäytymistä, jota rajoitetaan monin tavoin. Suomen tupakkalaki pyrkii nikotiinituotteiden käytön loppumiseen.

Muutos oli kovan taistelun tulos. Esimerkiksi Lääkäriliiton hallituksen kokouksessa vuonna 1971 äänestettiin, että kielletäänkö tupakointi kokouksissa vai ei. Ehdotuksen tekijä vetosi lääkärien asemaan esikuvina sekä siihen, että Helsingin kaupunginvaltuustossa ja monissa järjestöissä oli kiellettyä tupakoida kokouksissa. Tupakoivat lääkärit pitivät ehdotusta poliisitoimena ja onnistuivat estämään tupakointikiellon.

Tupakkapolitiikkaa hidasti ennen muuta se, että tupakkateollisuus ja sen liittolaiset kieltäytyivät tunnustamasta tupakoinnin vaaroja. Päinvastoin ne ryhtyivät valtaisaan sumutuskampanjaan, joka tempaisi mukaansa monia tahoja, myös toimittajia. Kaikki tupakkapolitiikan vastustajat eivät olleet suoraan teollisuuden liekanuorassa. Heitä vaan ei miellyttänyt ajatus valtion puuttumisesta elämäntapoihin.

Sama ilmiö on koettu myös ilmastotieteessä. Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla vuonna 2009 Yleisradion tutkivan journalismin ohjelma MOT esitti ohjelman Ilmastokatastrofi peruutettu. Ohjelmassa kerrottiin, että ilmaston lämpeneminen on pysähtynyt ja että useat tuoreet tutkimukset ennustavat viilenemisen jatkuvan vielä pitkään, jopa pari vuosikymmentä. Ohjelma pilkkasi IPCC:n asiantuntijoita. Sen mukaan luonto ei ole suostunut noudattamaan IPCC:n sille laatimaa käsikirjoitusta.

Vain kolme vuotta sitten Pariisin ilmastokokouksen alla Kokoomuksen talouspoliittinen seura julkaisi raportin (siirryt toiseen palveluun) Uusi ilmasto- ja energiapolitiikka. Siinä vaadittiin, että ilmastopäätösten tulisi perustua tosiasioihin eikä politiikkaan. Raportti kertoi uusista tutkimustuloksista ja havainnoista, joiden mukaan ”ilmaston vaihtelu ei juuri lainkaan aiheudu ihmiskunnan toiminnasta”. Johtopäätös kuului seuraavasti: ” Koska hiilidioksidipäästöjen kasvu ei merkittävästi vaikuta ilmastoon, uudessa ilmastopolitiikassa ja energiapolitiikassa ei ole tarvetta suosia uusiutuvaa energiaa.”

Avoimeen tieteeseen ja journalismiin kuuluu se, että toisinajattelijat saavat näkemyksensä esille. Kritiikitön suhtautuminen toisinajattelijoihin sekä heidän mahdollisiin kätkettyihin motiiveihinsa sekä ylikriittinen suhtautuminen niin sanottuun konsensusmielipiteeseen viivästyttivät kuitenkin tupakkapolitiikkaa ja niin ne näyttävät viivästyttävän myös ilmastopolitiikkaa. Ehkä miljoonat ihmiset ovat kuolleet ja kuolevat turhaan.

Ilmastokeskustelu on nostanut esille niin kutsutun tasapuolisuusharhan: toisinajattelijan mielipide ei voi olla samanarvoinen kuin tutkijoiden enemmistön kanta.

Tupakkapolitiikkaa hidastivat ja edelleen hidastavat tupakkateollisuuden erilaiset hämäysyritykset kuten kevytsavukkeet ja vapaaehtoiset tupakointirajoitukset. Oletettavasti fossiilisista polttoaineista hyötyvä teollisuus turvautuu myös vastaaviin yrityksiin, joiden väitetään torjuvan ilmastonmuutosta, vaikka ne eivät sitä tee, eivät ainakaan tehokkaasti.

Tutkijoiden vastaisku tupakkateollisuuden sumutuskampanjalle oli luoda tarkempia määrittelytapoja ja mittauksia tupakan savulle altistumisen ja myöhempien terveyshaittojen syy-yhteydelle. Ilmastotieteen kritiikki on kehittänyt ilmastotiedettä. Lisäksi ilmastokeskustelu on nostanut esille niin kutsutun tasapuolisuusharhan: toisinajattelijan mielipide ei voi olla samanarvoinen kuin tutkijoiden enemmistön kanta.

Tupakkaesimerkki osoittaa, että 50 vuodessa arki voi muuttua todella paljon tavoiteltuun suuntaan. Olennaista on kuitenkin se, että päätöksenteko perustuu punnittuun näyttöön ja kriittiseen suhtautumiseen niitä tahoja kohtaan, jotka ovat vaarassa hävitä eniten ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä.

Heikki Hiilamo

Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina. Aikaisemmin hän on työskennellyt mm. toimittajana Yleisradiossa 1994–1997.