Riku Siivosen kolumni: Tämän vuoksi jokaisen suomalaisen pitäisi viettää kymmenen viikkoa mielisairaalassa

Haluaisitko suhtautua itseesi joustavammin? Haluaisitko löytää elämääsi mielekkyyttä ja iloa? Haluaisitko ymmärtää, että me olemme kaikki samalla kirjolla? Mene psykiatriseen hoitoon, kirjoittaa Riku Siivonen.

kolumnit
Riku Siivonen
Antti Haanpää / Yle

Mielisairaalasta jäi lämpimät muistot. Kun kirjauduin keväällä sisään Auroran sairaalan osastolle numero 10, olin tärisevä ihmisraunio, joka purskahteli itkuun milloin sattui. Kymmenen viikkoa myöhemmin katsoin lapsieni nauravan, ja minuakin alkoi yhtäkkiä hymyilyttää. Silloin tajusin, että jokin on muuttunut parempaan suuntaan. Olin rauhallisempi ja jopa läsnä.

Tosin toisin kuin luulisi, sairaalassa on ihan to-del-la vaikea saada rauhoittavia lääkkeitä. Siis vaikka oikein mankuisi, niin ei saa. Sen sijaan sinulle tarjotaan ties mitä piikkimattoa, painopeittoa, jääpaloja ja chilikarkkeja.

Chilikarkkeja!

Voin vannoa, että kun oikein ahdistaa, niin todella riepoo tämä lääkkeetön suuntaus. Eikä enää saisi puhua edes “mielisairaalasta”. Onneksi lääkelinja ei ollut niin tiukka suljetulla, akuutilla ensi-hoito-osastolla tai vuodeosastolla, joissa olin yötä päivää. Kymppiosastolla ollaan vain päivisin. Mutta varsinkaan siellä ei pääse lepäämään tai olemaan rauhassa. Koko ajan pitää puhua, opiskella ja harjoitella. Tunteiden tunnistamista, rentoutumista, tietoista läsnäoloa, mitä kaikkea.

Sairaalassa me monet olimme niin pihalla syvimmistä tunteistamme, että luimme pitkiä listoja siitä, mitä tunteita ylipäänsä on olemassa.

Vaikeidenkin traumojen ”hoidosta” iso osa on perusasioita kertaavaa käytännöllistä self-helppiä: On tärkeää pitää vuorokausirytmi, syödä hyvin, liikkua. Itselle pitää olla armollinen. Näin opit sietämään ahdistusta, näin tehdään läsnäoloharjoitus – ja muista toimia toisin kuin tunne yllyttää! Sairaalassa me monet olimme niin pihalla syvimmistä tunteistamme, että luimme pitkiä listoja siitä, mitä tunteita ylipäänsä on olemassa.

Juuri nuo tunteet yllyttävät meitä ihan kaikkia ajatuksiin ja tekoihin, jotka ovat joskus itsellemme haitallisia. Sairaalajaksolla ymmärsin, että pohjimmiltaan hulluus on kovin arkista. Kaikkien ominaisuuksiemme, oireidemme ja oikkujemme suhteen me olemme kaikki samoilla skaaloilla. Samalla janalla, mutta eri kohtaa – eli ”kirjolla”, kuten erilaisten kirjainyhdistelmäalkuisten oireyhtymien vertaispiireissä tavataan sanoa. Yhdelle tulee helposti kurja mieli hetkeksi, toinen taas jää tuhoisasti jumiin kielteisiin ajatuksiin. Ääripäät ovat erilaisia, mutta skaala on sama.

Ei ole meitä ja teitä, terveitä ja sairaita.

Minulla on vihreä kansio, johon ohjatusti kokosin sairaalassa kertyneen opetusmateriaalin sekä ylös kirjoittamiani ajatuksia. Ne eivät ole kovin hulluja. Ne ovat sellaisia kuin meillä kaikilla:

”Onko kaikki vain epävarmuutta siitä, hyväksytäänkö minut?”

”Haluaisin tuntea iloa.”

Raja terveen ja sairaan välillä on häilyvä ja merkityksetön, eikä palaudu yksittäisiin mittareihin. Ei ole meitä ja teitä, terveitä ja sairaita. Ei ole olemassa hullujen houreista maailmaa. Sen sijaan mielen häiriöt estävät toiminnan nimenomaan tässä meidän kaikkien yhteisessä maailmassa. On joko niin, että tavallisia asioita ei pysty tekemään vaikka haluaisi, tai sitten niin, että niitä tavallisia asioita tehdessä alkaa säännöllisesti ahdistaa niin, että järki lähtee ja kuolema tulee.

Kaikilla meillä on lamaannuttavia tunteita, joiden kanssa pitää elää. Sairaalaan päätyvät ne ihmiset, joilla traumat ja elämän mullistukset sysäävät jonkun skaalan mittarin punaiselle tai ne, joilla on jo syntyjään vähän erikoisempi mieli, jonka kanssa on vaikea toimia nykyajan aika vaativassakin yhteiskunnassa. Kenestä nykymaailma muka ei tunnu välillä aika rankalta? Vastaus on meille kaikille sama. Kyse on siitä, miten omien taipumustemme, oireilumme ja vaikeampien jaksojen aikana pystymme pysymään toimintakykyisenä. Siitä, että jaksamme tehdä ihan tavallisia asioita, pieniä itsemme kannalta hyvä valintoja.

Hoitojaksollani oli kolme tavoitetta: tunteiden vapaampi kokeminen, joustavampi suhtautuminen itseen ja muihin sekä mielekkyyden ja ilon löytäminen. Kuka ei haluaisi tavoitella niitä? Entäpä nämä sairaalasta saadun ”hyvinvoinnin päiväohjelman” kohdat – saisitko sinä rastin ruutuun?

Syö aamupala.

Tee jokin itseäsi miellyttävä tai rauhoittava asia.

Harrasta liikuntaa.

Tapaa ystäviä.

Tee jokin toinen itseäsi miellyttävä tai rauhoittava asia.

Tee asia, josta ei ole mitään hyötyä, joka on vain kiva.

Mene ajoissa nukkumaan.

Vaikka hoito kuulostaa kepeältä, ongelmat niiden taustalla eivät tietenkään ole. Sairaalassa oppii vaikkapa sen, kuinka julmia ihan tavalliset vanhemmat voivat olla lapsilleen – ja mitä siitä seuraa. Arkinen elämä on heittänyt ruman möykyn monen potilaan sisään. Se säteilee ulos monin tavoin: päihdeharrastuksena, syvänä masennuksena, pelkotiloina, ahmimisena, anoreksiana, jatkuvana ahdistuksena, pakko-oireisina rutiineina.

Omien rutiinien muuttaminen hyvinvointia parantaviksi on vaikeaa kenelle tahansa, saati hänelle, joka on surkeassa henkisessä kunnossa. Se ei onnistu terveyskeskuksen peruspaketilla eli juttelemalla kolme kertaa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Pidemmät hoitojaksot ja päivittäinen yhteisön tuki ovat joillekin elintärkeitä, vaikka aluksi kaikki kammoavat ryhmätilanteita.

Jaksomme lopuksi koko ryhmämme kuitenkin itki vuorovaikutuksen loppumista. Niin käy kuulemma lähes aina.

Omien tunteiden syvään päähän sukeltaminen on monelle uutta. Se tuntuu onnistuvan vasta tilassa, jossa kenelläkään ole enää voimia pitää rooleja yllä. Silloin esiin pääsevät kielletyt ja padotut tunteet: limainen suru, voimaton katkeruus ja raivoava viha.

Ennen kaikkea hulluus on täynnä arvottomuutta ja häpeää, mutta kymmenessä viikossa tapahtuu myös pieniä ihmeitä. Ne ovat ihan tavallisia oivalluksia: En olekaan ainoa, joka kokee näin. Voinkin olla arvokas. Minun ei tarvitse hävetä. Kaikki ei ole minun syytäni. Tunnistan ja hallitsen tunteitani. Ehkä minä kelpaan.

Pieniä lauseita, jotka pelastavat henkiä.

Saamani hoito on harvojen herkkua. Esimerkiksi kotikaupungissani Helsingissä vastaavat intensiiviset ryhmämuotoiset kuntoutusosastot on yhtä lukuunottamatta lopetettu ja muutettu löyhiksi avohoidoiksi.

Se on virhe. Avohoidossa voidaan tukea ehkä kriiseissä, mutta korjaavaksi hoidoksi siitä ei ole. Ihminen ei parane yksin. Hän tarvitsee meitä, koska hän on yksi meistä.

Riku Siivonen

Kirjoittaja on toimittaja ja käsikirjoittaja.

Artikkelia muokattu 30.10.2018 klo 18.51. Ammattinimike psykologinen sairaanhoitaja korjattu muotoon psykiatrinen sairaanhoitaja.