Asta Lepän kolumni: Raha päätä pyörittää

Pienituloisuus on kuin pallo jalassa. Selviääkö verotiedoista, ketkä ovat Suomen onnellisimmat ihmiset, pohtii Asta Leppä.

kolumnit
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Yhdeksänkymmentäluvun alussa juttelin kollegani kanssa unelmistamme. Kollegan unelmana oli tulla hyvin rikkaaksi. Ja niin hän tulikin. Hän on niitä, joiden verotiedot julkaistaan tänään.

Minusta tuli puolestaan pienituloinen yksinhuoltaja.

Tuolloin istuimme kuitenkin saman kiikkerän pöydän ääressä, joimme kahvia samoista pinttyneistä kahvikupeista ja teimme samaa työtä. Sitten jotakin tapahtui. Minä epäonnistuin ja olin pelkuri. Hän onnistui ja muuttui guruksi. Niin se käy.

Raha alkoi viedä meitä eri suuntiin. Kohta emme enää ymmärtäneet toisiamme, sillä minä katsoin asioita alhaalta päin ja hän ylhäältä. Ideologiset näkemyksemme erkanivat toisistaan, ja niiden kummankin taustalla vaikutti oma asema, jonka puolestaan raha määritti.

Se on inhimillistä. Kuten suuri ajattelija A. Leppä on sanonut: ”Kun ihmisellä menee hyvin, hän äänestää oikeistoa; kun huonosti, vasemmistoa ja kun hänellä menee päin helvettiä, hän huutaa apuun Jumalaa.”

Rikkaat ihmiset toimivat hekin inhimillisesti.

Ihminen on vertaileva laumaeläin. Siksi on turha tuhahdella, etteivät suomalaiset köyhät ole köyhiä nähneetkään, sillä suomalaiset köyhät vertaavat itseään toisiin suomalaisiin, eivät mosambikilaisiin. Vain pohjalla ihminen yrittää löytää jonkun vieläkin kehnomman, jonka yli asettua. Niin lapsikin lohduttaa itseään. Kun poika tuli juoksukisoissa toiseksi viimeiseksi, hän katsoi viimeiseksi tullutta, kerran mahalleen kaatunutta kaveria ja kiirehti sanomaan: ”Voitin mä ainakin ton!”

Rikkaat ihmiset toimivat hekin inhimillisesti. Nähdessään jonkun, jolla menee huonosti, he kiirehtivät puolustautumaan, että ovat ansainneet rikkautensa. (siirryt toiseen palveluun) He ovat hyviä ja muut huonoja ja siksi köyhiä.

Ehkä sitten niin.

Äitini ystävätär kehui erästä tunnettua pankinjohtajaa, miten tämä ”tekee niin hitosti töitä”. Se onkin suomalaisten rikkaiden moraalista ydintä: olemme ahkerampia ja uhrautuvampia kuin muut (siirryt toiseen palveluun).

Mutta entä se Facebookissa työstään kertonut vanhustenhoitaja, joka kahdenkymmenen päiväkeikan jälkeen itki iltaisin väsymyksestä?

Onko hän palkan perusteella tosiaan tuhat kertaa laiskempi kuin pankinjohtaja?

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) ihmisen onnellisuus lisääntyy 75 000 dollarin vuosiansioihin asti, mutta 95 000 dollarin kohdalla raha alkaa toimia onnellisuutta vastaan.

Luin jenkkiläisten äkkirikkaiden nettikertomuksia siitä, miten raha muutti heitä. Ensinnäkin he alkoivat ostella. He ostivat kaiken, mistä olivat pikkupojasta tai -tytöstä asti unelmoineet. Porschen. Mittatilauspuvun. Laatusamppanjaa viiden tähden ravintoloissa. Yksi kertoi panneensa haisemaan yhtenä iltana juhliessaan peräti 20 000 dollaria – liian huomiota herättävää suomalaisille rikkaille, jotka käyttävät rahojaan pieteetillä (siirryt toiseen palveluun).

Viehätys suli kuitenkin nopeasti. Jotkut toki halusivat aina vain enemmän, mutta useimpien tunteeksi jäi: ”Tässäkö kaikki?” Jopa kaksikymmentätuhatta törsännyt kuvasi iltaa ”elämänsä pohjakosketukseksi”.

Raha muutti elämää muutenkin. Elämään ilmestyi siipeilijöitä ja jees-miehiä. Koskaan ei voinut olla varma, oliko ystävä oikea ystävä. Jopa suhde omiin vanhempiin kävi vainoharhaiseksi. Kun mummo antoi joululahjaksi villasukat, ei voinut olla varma, pitikö niistäkin maksaa.

Raha on kuin hopeavesi, liikaa juotuna se muuttaa juojan eurojen väriseksi.

Pari tuntemaani ihmistä on vaurastunut viime vuosina ja surukseni olen saanut huomata, että heidän värinsä on muuttunut. Päivällispöytäkeskustelu kaltaiseni tyhjätaskun ja maailmalla reissaavan, vintage-moottoripyöriä keräilevän kaverin kanssa on jotenkin vaivaannuttavaa: ”Mitä tuohon nyt sanoisi – vau!” Sanomattakin selvää, että pienituloisuuteni tekee minut hänen silmissään kommunistiksi – politiikasta on turha puhua.

Toinen tuttava kipusi hänkin kohtuullisen vihreälle oksalle. Aiemmassa elämässään hän keräili tyhjiä pulloja, nyt puheenaiheina ovat lähinnä sisustusratkaisut ja kulinaristiset elämykset. Ennen tuo ylimaallisen avulias ja lämmin persoona muistutteli nyt, mitä kaikkea hän on joutunut vuosien varrella joidenkin eteen tekemään. Apu loppui kuin seinään.

Niin se käy.

Raha tuo vapautta”, huomautti yksi netin äkkirikas ja on oikeassa. Minähän sen tiedän. Pienituloisuus on kuin pallo jalassa. Mutta mitä vapaudellaan tekee, se onkin toinen juttu.

Sillä vapautta eivät ole kliseiset Rolexit, huvijahdit ja setelin läpi nuuskaistu kokaiini. Eivät kotispat ja kristallikoristellut liesikuvut.

Vapaus asuu mielikuvituksessa.

Asta Leppä

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, tietokirjailija ja kestävyysurheilun harrastaja. Hän kirjoittaa paraikaa kolmatta kirjaansa, jonka aiheena on vastakkainasettelun ilmapiiri.