"Katujen gorillalaumassa selviää, jos ei jää velkaa ja pitää suunsa kiinni" – kaksi tarinaa piikkikoukusta


Tampereen huumearki on karua. Lähes kaikkia aineita saa helposti, mutta laatu pelottaa käyttäjiäkin. Markus, 23, ja Simo, 28, kertovat, millaista on elää piikkikoukussa yhdessä Suomen pahimmista huumekaupungeista.

Lojaliteetti on hävinny kaduilta. Ihmiset ryöstää frendejään, varastaa toisiltaan. Vain kourallinen pitää enää me-henkeä yllä, muuten tuolla pätee viidakon lait.


Markus, 23

Tampereella on jopa 1 500 päihderiippuvaista, jotka käyttävät kannabista kovempia huumeita. Parin vuoden aikana huumeongelmasta on tullut näkyvä osa kaupungin katukuvaa. Huumehoito saa rajua kritiikkiä.

Tampereen huumetilanteesta on kirjoitettu paljon. Yleensä haastatellaan asiantuntijoita, omaisia, virkamiehiä ja huumeista irti päässeitä. Tässä jutussa äänen saavat käyttäjät. Kutsumme heitä Markukseksi ja Simoksi.

Huumeita aloin käyttämään 14-vuotiaana. 15-vuotiaana se rupes menemään päivittäiseen suonensisäiseen käyttöön. Kaunistellut versiot on vieläkin perheellä ja mutsilla. Oon kuitenkin pitänyt perheen aina irti tästä.


Osa 1, Markuksen tarina

Huhhuh, jos kertosin niille, mitä kaikkea oon tehnyt ja joutunut tekemään, jo alaikäsenä. Rahan pummaamisen ne varmaan kyllä tajus.

Oon ostanu Subuxonea, se on halvempaa ku Subutex. Korvaushoitolaisilta yleensä, kokonainen kasipallo tai pala. Kahdeksan millin xone-tabletti maksaa neljäkymppiä.

Mun toleransseilla subusta ei saa enää minkäänlaista oloa, ehkä lämmön tunteen. Mutta aivoihin saa ajatuksen, että nyt on terveenä taas.

Käyttöä rahotetaan usein pikkuvarkauksilla. Oon myös myynyt huumeita. Netin kautta, mutta pääsääntösesti kadulla. Se oli ihan kokopäiväduunii, rampattiin keskustaa päästä päähän ja tiputeltiin paloja ihmisille. Tyyliin myit kymmenen ja sait itelles yhden.

Pistämisestä tuli mulle toinen riippuvuus. Piikkikoukku on sellanen mistä on tosi vaikee päästä irti. Siihen tulee aina se, että pitää vetää hihaan eikä nenään. Sitä on vi* vaikea selittää. Sori ku mä kiroilen.

Piikityksestä tulee rituaalinomainen toimi. Koneet, kärkipumppu, klikki, filttereitä, putsilappu ja kuivalappu – se on ku aamukahvin keitto. Siihen en oo lähteny, että heittäisin pelkkää vettä hihaan.

Riippuvuus on pään sisällä. Mä vihaan koko vitun ainetta.

Tulin just katkolta. Kaks viikkoo on keskisormen näyttöä. Siinä ei vuosien opiaattivierotusta tehdä, mutta mä yritän.

Pirii mä en ostaisi ku todella harvoilta. Tiedän liian hyvin millä kaikella ihan järkyttävällä skeidalla amfetamiinia jatketaan.

Kun on ite vetänyt yli puolet myyntisäkistä ja tilityspäivä on ylihuomenna, sinne lykätään kaikkea paskaa, mitä kaapista löytyy. Sokeria, kofeiinipillereitä tai kylpysuolaa – ihan sama, kun on pakko saada myytyä.

Lojaliteetti on hävinny kaduilta. Ihmiset ryöstää frendejään, varastaa toisiltaan. Vain kourallinen pitää enää me-henkeä yllä, muuten tuolla pätee viidakon lait.

Oon aina helposti päässyt sisäpiiriin, enkä oo kussu asioitani. Silleen tossa katujen gorillalaumassa selviää, kun ei jää velkaa. Ja pitää suunsa kiinni.

Ensimmäisen kerran piikitin suoneen ammattikorkean toisella. Käytin kuitenkin suurimmaksi osaksi pilveä, se oli hallinnassa.


Osa 2, Simon tarina

Kun valmistuin insinööriksi, ajattelin pitää välivuoden. Se lähti vähän käsistä se käyttö.

Päihteet alotin alkoholilla jo nuorena. Alaikäsenä tuli kokeiltua kaikenlaista, 15–18-vuotiaana, gammaa, lakkaa, bentsoja, essoja jokunen kerta, kannabista muutama kerta.

Addikti löytää aina syyn huumeisiin. Mulla se on ahdistus. Yritän peittää sen aineilla. Normiaskareetkin vaatii huumeita.

Eilen pesin pyykit ja tiskit pitkästä aikaa. Sekin vaati päihteitä. Muuten sitä vaan on neljän seinän sisällä.

Tällä hetkellä pahin huume mihin oon koukussa on amfetamiini. Johtuu siitä, että kun tuolla ulkomailla tuli käytyä muutama vuosi takaperin, niin siellä kokeilin crackia. Siinä on niin kovat ne nousut.

Jäin sitte vähän näihin nopeisiin aineisiin koukkuun. Sitä hakee samaa tunnetta täällä Tampereen piristä. Tamfetamiinista. Sillä nimellä se tunnetaan koko Suomessa. Se on yleensä niin huonolaatuista.

Tor-verkko ja netti on muuttanut huumetouhut. Kuka tahansa voi myydä mitä tahansa. Kyllä pelko käy mielessä. Aina on vaarana, että sitä on jatkanut joku, joka ei tiedä jatkamisesta mitään.

On sitäkin nähty, että kahdeksantoistakesäset tulee myyntipaikalle. Pikkupojat pelaa isojen poikien liigassa. Jotkut pyydetään mestoille ja ryöstetään porukalla. Silti välillä sitä tulee itsekin heitettyy noppaa Tor-verkossa.

Oon yrittäny itsemurhaa kaks kertaa. Kyllä mulla nykyäänkin on aika paljon itsetuhoisuutta, mutta en pysty tekemään sitä. En halua aiheuttaa mun läheisille sitä tuskaa. Oon nähny sairaspediltä, kun äiti ja isä itkee ja kaikki läheiset on ihan rikki. Tällä hetkellä ei ole itsekunnioitusta, itserakkautta, mikä voi johtua myös huumeiden käytöstä.

Olen vähän jääny koukkuun myös opiaatteihin. Ne pitää hoitaa pois, jotta pystyn hoitamaan masennuksen. Korvaushoitoon en halua. Mä en halua sitä palloa jalkaan.

Korvaushoito on vähän epäonistunut tai huonosti suunniteltu järjestelmä. Ei se paranna ihmistä. Kai olis tarkoitus, että joskus lopettaakin, mutta sitä vaan jatketaan ja jatketaan.

Siksi mä meen katkolle, psykiatriselle osastolle. Odotan siltä paljon. Ensimmäistä kertaa hoidetaan mun masennusta.

Haastattelut on tehty Tampereella alkusyksystä. Haastateltavat eivät tunne toisiaan ja heitä on jututettu erikseen. Yle ei julkaise Simon ja Markuksen oikeita nimiä aiheen arkaluonteisuuden takia. Jos haluat lukea lisää Simon ja Markuksen tilanteesta, klikkaatästä.

Tekijät

Heli Mansikka

Jani Aarnio

Julkaistu 25.11.2018