"Kansakunnan kaapin päällä voi vain pölyttyä" – Puoli seitsemän -ohjelman juontajan Mikko Kekäläisen mielestä on aika valita uusi kansalliskirjailija

Suomalaisuusteemat ovat olleet viime aikoina tapetilla Puoli seitsemän –ohjelmassa. Viimeisimpänä aihetta sivuttiin elokuvaohjaaja Markku Pölösen kanssa. Hänen tuore elokuvansa on suoranainen rakkaudentunnustus suomalaiselle sisulle ja maamme sotien jälkeiselle jälleenrakentamiselle.

kansallissymbolit
Mikko Kekäläinen
Mikko Kekäläinen, kuva Yle Ilmari FabritiusYle

Maassamme kaivataan lisää tervettä, sovinnollista ja rakentavaa kansallistunnetta ja joustavaa keskustelua suomalaisuudesta. Siksipä rohkenen lähestyä Sinua, rakas kanssaihminen, seuraavanalaisella avauksella:

Kansalliskirjailijamme on vaihdettava välittömästi.

Sallinet, että perustelen.

Hiljattain vietettiin Aleksis Kiven päivää, jota myös suomalaisen kirjallisuuden päiväksi kutsutaan. Vieraanamme Puoli seiskassa oli tuolloin uunituore esikoiskirjailija Sisko Savonlahti. Puheeksi tuli totta kai myös edellä mainittu kansalliskirjailijamme ja Siskon suhde hänen tuotantoonsa.

Sehän oli juuri yhtä lämmin kuin monen nuorison edustajan yleisemminkin. Koulussa sitä oli opettaja nuorison päähän yrittänyt hakata yhtä epätoivoisesti kuin lukkari Jukolan seitsemän junkkarin visakoivuiseen kalloon. Tuloksena vastareaktio ja pyhä lupaus olla jatkossa enää tarttumatta moiseen turpeeseen. Teksti on wanhaa ja outoa horinaa eikä kielestäkään meinaa oikein saada selvää. Tokko sitä tajusi kirjoittaja aina itsekään.

Kuka sen edes on päättänyt, että nyt Aleksis Kivestä tehdään Suomen kansalliskirjailija? Joku all male panel tietysti jossain kabinetissa keskenään sopinut. Ja yhtä kännissä kuin Aleksi itse hulluimpina aikoinaan

Kansalliskirjailijuus ei siis näytä automaattisesti realisoituvan tulevien sukupolvien eläväksi ihailuksi. Päinvastoin. Ikäluokka toisensa jälkeen traumatisoituu ja saa vatsanväänteitä, kun pakolla tuputetaan ja sanotaan, että tämän hienompaa ei tässä maassa ole kuunaan tehty eikä tulla tekemään, aamen. Pahoin pelkään, että sama kohtalo koskee myös muita kansallis-etuliitteen kruunukseen, tai ristikseen, saaneita asioita. Niistä tulee yhdentekeviä. Kun asema on liian kiveen hakattu, aika ajaa ohi ja kohta ollaan, että evvk.

Entäs jos Suomi innovoinnin kärkimaana ottaisi käyttöön järjestelmän, jossa kansalliset tunnukset ja symbolit elävät notkeasti ajan mukana? Otetaan käyttöön kiertävä kansalliskirjailijuus. Nostetaan ankkurit ja annetaan purjeiden täyttyä uusilla tuulilla! Hitto, laitetaan saman tien kaikki kansalliset symbolit kiertoon!

Pysähtyneisyydestä näet versoo sekin virheellinen ja eriarvoistava käsitys, että olisi olemassa jotain yhdenlaista oikeaa suomalaisuutta. Ei ole eikä koskaan ollutkaan. Kansamme ja kulttuurimme ovat seurausta vuosituhantisesta päättymättömästä kansainvälisestä kehityskulusta, jossa veri ja vaikutteet ovat vaihtuneet. Jos varhaisesivanhempamme olisivat Vienassa öyhänneet, että rajat kiinni, niin olisi jäänyt Kalevalakin syntymättä. Maahanmuuttajien mukana nekin tarinat tulivat.

Suomen kansalliskukka on kielo. Kansalliskoiramme on pystykorva. Ahven polskii kansalliskalanamme. Kansalliskivi on graniitti, mikäs muukaan. Kansallispyhimyksemme on Piispa Henrik ja kansallishymnimme on saksalaisen Paciuksen ylioppilaiden Floran päivän juomalauluksi hutaisema renkutus.

Olisiko se keneltäkään pois jos seuraavalle, sanotaan nyt kaksivuotiskaudelle kansalliskukaksemme valittaisiin sisustuskasveista tämän hetken trendikkäin anopinkieli? Kansallistaiteilija voisi olla Tapani Kansa, kun häntä ei ole nyt oikein riittävästi kuulemma huomioitu ja kansalliskoira vaikka Lennu. Valitaan sitten taas uudet, kun näistä ei enää jengi syty ja kansallistunne kohotu.

Eikö olisikin vähän vänkää, kun jääkiekomaaottelun alussa, mitä lajia siis älköön erheellisesti pidettäkö pesäpallon sijasta kansallisurheilunamme, koko talviurheilumaailma innosta väristen odottaisi, että mitähän ne suomalaiset tällä kertaa kansallislaulunaan soittavat?

On ne vaan kekseliästä ja ennakkoluulotonta kansaa.