Viihdekirjailija Cecilia Samartin vaihtoi suuntaa ja kirjoitti ihmiskaupasta: "Kukaan ei myy ruumistaan vapaaehtoisesti"

Kuubalaistaustainen Cecilia Samartin on ylpeä juuristaan, vaikka ei uskalla matkustaa synnyinmaahansa. Kuuba epäilee hänen toimivan CIA:n kanssa.

kirjailijat
Cecilia Samartin
Juha Kivioja / Yle

Kuubalaistaustainen Cecilia Samartin, 57, nauttii Suomen hiljaisuudesta. Tosin Helsingin kirjamessujen kuhinassa siitä ei ole tietokaan, mutta Samartin arvostaa suomalaisten tapaa pohtia ennen kuin avaavat suunsa. Hänen kotimaassaan Yhdysvalloissa puhutaan helposti toisten päälle ja meneillään on jatkuva kisa siitä, kuka on nopein ja nokkelin. Ja kuubalaiset – he ovat Samartinin mukaan aivan mahdottomia!

– Kun tapaan sukulaisiani ja perhettäni, keskustelussa saattaa olla mukana useita ihmisiä ja kaikki puhuvat yhtä aikaa. Se on raivostuttavaa, nauraa Samartin.

Hänen ärtymyksensä ymmärtää, sillä hän itse puhuu rauhallisesti ja harkiten.

Samartinin kirjat myyvät parhaiten juuri Pohjoismaissa. Suomeksi hänen kirjojaan on käännetty jo seitsemän kappaletta ja Norjassa suosio on aivan omaa luokkaansa. Siellä Samartinin kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta. Samartin ei osaa sanoa, miksi hänen kirjansa puhuttelevat juuri Pohjolassa.

– Olen pohtinut sitä viimeiset kymmenen vuotta. Ehkä syynä on se, että täällä ihmiset matkustavat paljon ja ovat kiinnostuneita muista kulttuureista.

Jokaisella uhrilla on tarinansa

Samartin on aiemmin kirjoittanut lähinnä latinotaustaisista ihmisistä. Hänen tavaramerkkinsä on ollut vetävä ja viihdyttävä tyyli. Tuoreimman kirjansa Kirottu kauneus (suom. Kristiina Vaara) kohdalla hän halusi haastaa itsensä ja päätti kirjoittaa synkästä aiheesta: ihmiskaupasta.

– Olin ajamassa koirani kanssa eläinlääkäriltä kohti kotia. Matkalla kuulin radiosta ohjelman, joka käsitteli ihmiskauppaa. Se kosketti minua. Päätin tutkia asiaa lisää ja kirjoittaa aiheesta romaanin.

Kirottu kauneus -romaani
Cecilia Samartinilta on suomennettu peräti seitsemän romaania.Juha Kivioja / Yle

Työ ei ollut kuitenkaan helppoa. Samartin luki paljon taustatutkimuksia, katsoi dokumentteja ja keskusteli ihmiskaupan uhreja auttavien työntekijöiden kanssa. Synkkä aihe teki koko kirjoitusprosessista rankan. Ihmiskauppaan ja prostituutioon liittyy paljon väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, eikä Samartin ollut tottunut kirjoittamaan inhorealistisella tyylillä.

– Jouduin miettimään todella paljon, miten kirjoitan. Tyyliini ei sovi, että lukija ahdistuu. Mielestäni kaikkea ei tarvitse kertoa. Usein vähemmän on enemmän.

Samartin säästää lukijan likaisilta yksityiskohdilta. Hän keskittyy enemmän tunteisiin. Kirja kertoo kolmesta nuoresta tytöstä, jotka ovat oikeastaan vielä lapsia. Samartin rakentaa heille menneisyyden ja tulevaisuuden unelmineen. Häntä häiritsi se, miten ihmiskauppaan liittyy vahva uhriasetelma.

– Halusin luoda tarinan hahmoista kokonaisia ihmisiä, en pelkkiä uhreja. Toivon, että kirjani saa ihmiset ajattelemaan, että kaikilla ihmiskaupan uhreilla on oma tarinansa, oma ainutlaatuinen elämänsä, joka riistetään heiltä.

Ihmiskaupan uhreilla ei ole valinnanmahdollisuutta

Samartin asuu Los Angelesissa ja näkee lähes päivittäin ihmiskaupan uhreja ja seksityöläisiä. Ennen hänkin voivotteli mielessään tyttöjen huonoja valintoja.

– Perehtyessäni aiheeseen tajusin, ettei heillä ole valinnanmahdollisuuksia. Ei edes silloin, vaikka joku sanoisi olevansa seksityössä omasta halustaan. Ei kukaan halua myydä ruumistaan. Ihmiskauppa on aivan valtava ongelma maailmassa, eikä tilanne ole muuttumassa paremmaksi.

Samartin kirjoittaa myös siitä, miten yhä edelleen maailmassa vallitsee vahva patriarkaatti. Monissa kulttuureissa ja yhteisöissä naisilla ei ole mitään arvoa – muuta kuin objekteina. Siksi hän halusi nostaa esiin kirjassaan tyttöjen vahvuuden. Yhdessä, auttamalla toisiaan he pääsevät pakenemaan hyväksikäyttäjiään.

– Kirjoittaessani aiheesta eteeni tuli mitä kammottavimpia tosielämän kohtaloita. Tunsin oloni kuitenkin samalla toiveikkaaksi, sillä uskon tarinani tavoin siihen, että ihmeitä voi tapahtua ja maailmassa on myös paljon hyviä ihmisiä.

"Vanhempani pitivät minua kauheana kapinallisena"

Samartin on saanut elämänsä aikana kuulla mitä uskomattomimpia tarinoita. Ennen kirjailijauraansa hän työskenteli psykoterapeuttina. Hänen asiakkaitaan olivat enimmäkseen Etelä-Amerikasta ja Meksikosta tulleet siirtolaiset, koska espanja on hänen äidinkielensä.

– Luulen, että työni psykoterapeuttina johdatti minut kirjoittamaan tarinoita. Olen aina ollut kiinnostunut ihmiskohtaloista.

Samartin kiinnostui psykoterapiasta, koska hän oli nuoruudessaan saanut apua perheterapiasta.

Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Kaliforniaan Kuubasta, jossa vanhoilliset perhearvot olivat kunniassa. Samartinin nuoruudessa Kaliforniassa elettiin villiä sex, drugs and rock'n roll -aikakautta. Vanhemmat olivat kauhuissaan ympärillä vallitsevasta meiningistä ja he halusivat kaikin tavoin estää Ceciliaa joutumasta huonoille teille.

– Tietenkin halusin olla olla osallisena nuorten elämässä. Myönnän, että kapinoin jonkin verran, mutta vanhempieni silmissä olin aivan kauhea kapinallinen.

Kun perheen ristiriidat kasvoivat, Samartinin vanhemmilta löytyi kuitenkin sen verran avarakatseisuutta, että he menivät perheterapeutin vastaanotolle. Ja se auttoi.

– Minä ja vanhempani opimme ymmärtämään toistemme näkökulmia. Silloin ajattelin, että minustakin voisi tulla isona psykoterapeutti.

"Menen Kuubaan vasta vallan vaihduttua"

Samartin tuntee olevansa vahvasti kuubalainen, vaikka oli vain yhdeksän kuukautta vanha, kun vanhemmat pakenivat vallankumouksen jälkeistä hallintoa. He eivät halunneet jäädä maahan, jossa eri lailla ajattelevia surmattiin ja vietiin työleireille. Käytännössä koko suku pakeni, vain vanhukset jäävät maahan.

– Minun kuubalaisuuteni tulee perheeni kautta. Kun vierailee vanhempieni kotona, tietää heti tulleensa kuubalaiseen kotiin. Tunnelma on hyvin erilainen kuin perusamerikkalaisessa perheessä.

Cecilia Samartin
Cecilia Samartin vieraili Helsingin kirjamessuilla puhumassa kirjastaan. Tänä vuonna messujen teemamaana on Yhdysvallat.Juha Kivioja / Yle

Samartin ei ole ikinä käynyt synnyinmaassaan eikä aio käydä, ennen kuin tapahtuu selkeä vallanvaihto. Kuuban valtio on tehnyt selväksi, ettei pidä Samartinista. Hän kun on julkisesti arvostellut maan ihmisoikeusrikkomuksia. Häntä on nimitetty jopa CIA:n kätyriksi.

–He tekevät tuollaista. Siksi en uskalla matkustaa Kuubaan. Siellä ei vieläkään ole voimassa oikeusvaltion säännöt. Yhä edelleen siellä katoaa mystisesti ihmisiä ja siellä on paljon kummallisia auto-onnettomuuksia.

Nykyään Samartin on päätoiminen kirjailija. Kirjoittamisen pariin hänet sysäsi henkilökohtainen kriisi. Hänen avioliittonsa hajosi ja hän erkaantui perheestään. Hänen elämänsä mureni palasiksi.

– Se oli hyvin synkkä jakso elämässäni. Kun ryhdyin jälleen kokoamaan elämääni, syntyi ajatus kirjoittamisesta. En ollut aiemmin edes haaveillut siitä, enkä ole koskaan ollut mikään lukutoukka.

Samartinille kävi juuri siten, mitä hän oli aiemmin vakuutellut asiakkailleen. Synkkäkin kriisi on mahdollisuus. Se voi avata uusia ovia.

– Se toden totta toimi niin. Vaikka kriisit ovat aivan kamalia ja kivuliaita, ne kyllä auttavat näkemään asioita eri valossa.

Samartin on nykyään uudelleen naimisissa ja hän asuu Los Angelesin kukkuloilla. Metsäisessä ympäristössä kauriit vierailevat usein puutarhassa ja myös kojoottien ulvontaa kuuluu ikkunoiden alta. Samartinin onkin pidettävä tarkasti silmällä chihuahuaansa, ettei se joudu kojoottien kynsiin.

– Olen vähän huolissani, miten mieheni on pärjännyt koiramme kanssa, koska se pitää vain minusta. Luulen, että minua on huomenna vastassa mieltään osoittava koira, kun palaan kotiin.