Heli Vaarasen kolumni: Älkää sopiko mistään ennen parisuhteeseen sitoutumista – lupaukset eivät pidä kuitenkaan

Parisuhdesopimukset perustuvat outoon harhaan, että tulevaisuus olisi jokaisella tiedossa, kirjoittaa psykoterapeutti Heli Vaaranen.

kolumnit
Heli Vaaranen.
Leila Oksa / Yle

Sovitteko ettei lapsia hankita? Että taloa ei rakenneta eikä lainaa ei oteta? Ettei kotitöistä tapella?

Nykyään on muodikasta tehdä ja vaatia parisuhdesopimuksia jo muutamien ensimmäisten treffien aikana. Ne syntyvät muun keskustelun lomassa nopeammin kuin kahvi ehtii jäähtyä.

Ensitreffeillä solmitut parisuhdesopimukset perustuvat outoon harhaan, että tulevaisuuden pitäisi olla jokaisella tiedossa. Ihmisen pitäisi muka tulevan puolisonsa kohdatessa tietää, mihin suuntaan oma mieli on kallellaan tulevaisuudessa, ja jatkuuko tykkääminen vai ei. Saahan siitä puheenpartta tietenkin. Kumpikin saa kuvailla ihannemaailmaa, johon on haaveissaan valmistautunut, mutta jolla ei ole muuttuvien olosuhteiden kanssa mitään tekemistä.

Lopettakaa koko puheenaihe. Kaikki etukäteen sopiminen on turhaa, sillä lupaukset eivät pidä kuitenkaan.

Nykyajan neljääkymppiä hätyyttelevä aikuinen haluaa hallita kaikkea ja siivota epävarmuuden elämästään. Parisuhteessaan hän joutuu yllättymään, kun se kolme tai kuusi vuotta sitten sovittu asia ei enää pidäkään. Piti mennä naimisiin – muttei näköjään mennäkään. Piti viettää yhdessä aikaa – muttei vietetäkään. Piti asua tässä vain kaksi vuotta ja nyt on seitsemäs menossa. Puhumattakaan siitä vuosia sitten sovitusta asiasta, ettei meille ikinä tule kissaa. Ja siinähän se kiehnää! Ettäs kehtaa!

Laman aikana lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneiden on vaikeaa hyväksyä elämän ennakoimattomuus.

Työssäni psykoterapeuttina olen miettinyt, että kyse on erityisesti laman aikana lapsuutensa tai nuoruutensa eläneiden traumasta. Laman aikana lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneiden on vaikeaa hyväksyä elämän ennakoimattomuus. Nimittäin silloista lapsuudenperhettä lama kosketti tavalla, jollaista ei ikinä haluaisi kenenkään enää kohtaavan.

Muistan hyvin sen ajan. Päivästä toiseen ei voinut mitenkään ennustaa, mitä kenellekin tapahtuu. Istuin hiekkalaatikolla pienokaisteni kanssa ja yksi naapuri toisensa jälkeen tuli ja sanoi työpaikastaan: ”enää sinne ei tarvitse mennä”. Päivien sisällä ilmapiiri ja töistä palaajien ilmeet muuttuivat. Ahkerat perheenisät mittailivat katuja pullapitko ja päivälehti kainalossaan. Takana lainat, kahden kodin loukko, ja hurjat, kauhistuttavaa vauhtia romuttuvat unelmat.

Konkurssiaalto vei mennessään monet isät ja äidit. Ja monet lapset jäivät makselemaan laskuja tai pitivät koossa epätoivoisia aikuisia. Tälle joukolle on turha sanoa ”asioilla on taipumus järjestyä”. Sillä monen perheen asiat eivät laman jälkeen järjestyneet koskaan.

Ehkä tästä syystä neljääkymppiä käyvissä on enemmän perfektionisteja kuin missään minun kohtaamassani ikäryhmässä. Enemmän kahden tutkinnon suorittajia. Enemmän kalenteri-ihmisiä – nuoria aikuisia, jotka aikatauluttavat ja suunnittelevat elämänsä viimeistä piirtoa myöten. Enemmän riippuvuuksia alkoholista, työstä, liikunnasta tai netistä. Enemmän haaveita koko maailman ottamisesta haltuun ennen perhettä. Enemmän ilotonta suoriutumista. Jokaisella suunnitelmalla on takanaan toinen varasuunnitelma. Samaa viestiä antavat kansainväliset tutkimukset (siirryt toiseen palveluun).

Mikä määrä pyrkimyksiä hallita epävarmuutta, mikä määrä ahdistusta! Ja samalla: mikä määrä materialismia. Jollekin ostaminen tuo turvaa ja toiselle säästäminen. Tähän pakettiin parisuhde tuntuu sopivan vain, jos sen katveesta voi nähdä nurkan taakse tulevaisuuteen. Kaikkeen ”mitä me sitten tehdään ja ei tehdä”. ”Me tehdään kahden aikuisen liitto ilman lapsia” tai ”Me ei koskaan ruveta rakentamaan.” Ja sitten huomataankin että mieli muuttuu.

Tuntuu surulliselta, että kokonaisen sukupolven kantama perintö on tarve pitää käsissään kaikki ohjat. Minimoida kaikki yllätykset. Elää sitten kun -elämää. Mutta hei, toisaalta tämä sukupolvi on muita parempi reflektoimaan, punnitsemaan asioita ja oppimaan. Itsekritiikkiä ja itsetuntoa löytyy, kun ne vain otetaan käyttöön. Siksi vetoan: eläkää mieluummin tätä hetkeä.

Parisuhde on prosessi, ei lupaus.

Rakentakaa rauhassa ihmissuhdetta ja tutustukaa ajan kanssa kunnolla toiseen ihmiseen. Moni ei edes itse tiedä, mitä haluaa – kuinka toinen voisi tietää? Kuinka ihan oikeasti voisi sitoutua lupauksiin ajasta, joka ei vielä ole käsillä? Koettakaa hyväksyä, että mieli saattaa muuttua.

Kristallipallon perään haikailemisen sijaan: rakentakaa sielunkumppanuutta, luottakaa itseenne ja toisiinne. Parisuhde on prosessi, ei lupaus. On prosessi löytää yhteensopivuudet, törmätä erilaisuuksiin ja katsoa, mitäs niille tehdään. Kun tartutte hetkeen, rakennatte vahvempaa tulevaisuutta. Ja on muuten paljon hauskempaa että meillä on kivaa nyt kuin vasta vuosien päästä.

Heli Vaaranen

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, sosiaalitieteilijä ja psykoterapeutti. Hän johtaa Väestöliitossa parisuhdepalveluita. Vaarasen intohimona on saada eronneet parit rauhanneuvotteluun ja rakentaa uusia alkuja pareille parisuhdekriisien jälkeen.