Tommi Kinnusen kolumni: Isän syli

Isyyspuheen puute vie miesten vauvakuumeelta sanat, kirjoittaa Tommi Kinnunen.

vanhemmuus
Tommi Kinnunen
Kalle Mäkelä

Viisivuotias tenava kikattaa ja kirkuu. Hän on kömpinyt vuoteeseemme ja vienosti ehdottanut pullaleikkiä, jossa hän saa olla vaivattava taikina. Minä pyörittelen häntä edestakaisin, kaulitsen, letitän käsiä ja jalkoja pitkoksi, pistelen mielikuvitusrusinoita vatsaan, voitelen vielä lopuksi päästä varpaisiin.

Eieieiei! Lapsi hirnuu ja nauraa, on estelevinään, kun laitan ihmistaikinasta tehdyn valmiin pullapitkon sängyn ison koristetyynyn alle uuniin. Kauaa se ei siellä viihdy, vaan kömpii takaisin esiin ja vaatii lisää.

Leivo isi vielä!

Minä muokkaan taikinaa uudelleen ja uudelleen, sokeroin ja pyöritän. Lapsen maitohampaat välkkyvät, ilo kimpoilee makuuhuoneen seinistä. Minä toivon, etteivät tällaiset päivät ikinä loppuisi.

Nautin näistä hetkistä. Pidän siitä, kun ipana hyppää jalkapöytieni päälle seisomaan ja tahtoo kulkea yhtä askelta minun kanssani. Kuinkahan kaukaa leikit periytyvät? Samalla tavalla minun vanhempani nujelsivat minun ja sisarusteni kanssa. Suostun heti leikkiin, kun ipana konttaa nojatuolin alta kutittamaan varpaitani tai selittää, että paljas lattia kuhisee vaarallisia korkotiilejä ja vain matoilla on turvassa. Yhtä lailla tahdon ottaa aina syliin, kun maailma harmituksia pitää päästä jonnekin suremaan. Tai kun Pikku Kakkosen piirretyssä on niin jänniä kohtia, että täytyy pitää kädestä kiinni.

Ihan pienestä pitäen olin varma siitä, että haluan lapsia.

Minä tiesin aina tahtovani isäksi. Ihan pienestä pitäen olin varma siitä, että haluan lapsia. En muista kuitenkaan koskaan kenenkään kanssa asiasta puhuneeni. Samanikäiset tytöt selittivät tulevansa isoina äideiksi, mutta isäksi haluamiselle ei ollut sanoja. Eikä sellaisista puhuttu myöhemminkään, ei koulussa eikä kaveripiireissä. Siksi kai asia unohtuikin pitkäksi aikaa. Armeijassa puhuttiin miehuudesta, mutta isyys ei kuulunut senkään paikan kuvastoon.

Äitiys kyllä myyttiytettiin, niin kuin sille tehdään nykyäänkin. Vauvan yhteys äitiin kuvataan yhä melkein yliluonnolliseksi ja nykypäivän valokuvia rakennetaan melkein samoin keinoin kuin kristinuskon seimiasetelmia. Niissä tärkeintä on äidin ja vastasyntyneen kontakti. Isä on jossakin ulkokehällä, kurkkii kuvan taustalta kuin Joosef ja yrittää päästä mukaan. Laittaa ehkä tietäjien perästä tallin oven kiinni, ettei illan viileys pääse sisään.

Kirjallisuudessakin isyys kuvataan lähinnä ongelman kautta: joku ei tahdo, osaa tai jaksa olla isän roolissa.

Joka uskonnossakin tuntuu olevan jokin välittäjä äidiksi tahtovan toiveille, madonna, jumaluus tai rukous ainakin. Mahtaako isyyshaaveilua kuunnella yksikään jumala? Kirjallisuudessakin isyys kuvataan lähinnä ongelman kautta: joku ei tahdo, osaa tai jaksa olla isän roolissa. Yritän miettiä, olenko ikinä lukenut tekstiä, jossa isä nauttisi isyydestään samalla tapaa kuin moni kirjallisuuden äiti äitiydestään, mutta en keksi yhtäkään. Sen sijaan muistan monta kansien väliin kirjoitettua symbolista isänmurhaa.

Liike-elämän jutuissa mies on puolestaan se kaksitoistatuntista päivää tekevä yrittäjä, joka havahtuu perheensä olemassaoloon vasta kolmen infarktin jälkeen. Niissä tarinoissa isyys löytyy vasta äärikokemuksen kautta. Pitää melkein kuolla ennen kuin ymmärtää, että voi lukea lapselle satukirjaa.

Miehiin liitetään helposti vieläkin vain suojelun ajatus, ei läheisyyden.

Eivät yhteiskunnan rakenteetkaan isyyttä jaksa tukea. Äitiysloman kustannuksiin ei isän työnantajan tarvitse osallistua, vaikka se vaikuttaisi paljon naisvaltaisten alojen työllistämiseen. Etuudet maksetaan automaattisesti äidin tilille, mikäli erikseen ei ole toisin sovittu. Miespuolinen kaverini kertoi, miten hänen viedessään lapsen neuvolaan yksin terveydenhoitaja kurkkasi vielä kerran käytävään ja kysäisi vielä varmistuakseen: “Äitikö ei sitten oikeasti tule?”

Lehtikuvissa äidit pitävät lapsiaan sylissä, mutta niissä tapauksissa mihin isä on päätetty ottaa mukaan, hän reippailee lapsen kanssa. Pitää korkeintaan kädestä kiinni. Miehiin liitetään helposti vieläkin vain suojelun ajatus, ei läheisyyden. Jumalankin kämmeneltä löytyy turvaa, muttei halia.

Entä jos isät ovat aina olleet helliä, mutta siihen ei koskaan kiinnitetty huomiota?

Mutta mihin isyyden mielikuvat perustuvat? Jos jo minun lapsuudessani 1970-luvulla isä otti syliin ja silitti hiuksia, uskon että 2000-luvun isät osaavat olla läsnä lapsiensa arjessa. Isyydestä on tullut samanlainen myytti kuin äitiydestäkin. Meihin vaikuttavat yhä menneisyyden kuvastot, sakaritopeliukset ja marttawendelinit, joissa isä hakkaa talven polttopuita samalla kun äiti kumartuu hymyillen kehdon ylle. Onko kuva koskaan pitänyt paikkaansa? Onko isyydestä puhuttu aina väärin?

Jokainen muistaa joko omasta lapsuudestaan tai lähiympäristöstään isejä, jotka ovat olleet mukana, ovat nostaneet syliin ja osallistuneet lastenhoitoon. Jokainen on tietävinään, miten perinteinen suomalainen isä ei osannut näyttää tunteitaan, mutta heti seuraavaan hengenvetoon selittää, että oma isä sekä isoisä oli kylläkin poikkeus. Oliko sittenkään? Entä jos poikkeuksia olivatkin ne sodan arpeuttamat miehet, jotka taistelivat rauhan tullenkin pitääkseen itsensä kasassa. Entä jos isät ovat aina olleet helliä, mutta siihen ei koskaan kiinnitetty huomiota? Isän sylistä ei vain ole puhuttu. Ajatelkaa, millainen voimauttava yhteiskunnallinen vaikutus isyyden esittämisen muutoksella saattaisi olla!

Ehkäpä yhteiskunnallinen keskustelu on muuttumassa. Kun brittiläinen tv-toimittaja Piers Morgan julkaisi Twitterissä (siirryt toiseen palveluun) vauvaansa kantoliinassa ulkoiluttavan näyttelijä Daniel Craigin kuvan aihetunnisteella kuohittu Bond, alkoivat häntä seuraavat miehet protestiksi postata ketjuun omia kantoliinakuviaan. Ylpeät miehet tahtoivat näyttää, ettei Craig ole ainoa, joka viihtyy lapsensa kanssa.

Toivon, että miehet yhä enemmän löytäisivät tilaa kertoa isyydestä, perheestä tai isäksi tahtomisestaan. Sillä antaisimme tämän päivän lapsille vahvan signaalin siitä, että kenen tahansa on sopivaa kaivata lasta. Pojillakin saa olla vauvakuume. Ehkä samalla muuttuisi tapa, miten isyydestä puhutaan. Kenties julkisuudessakin muuttuisimme suojelijoista syliinottajiksi.

Tommi Kinnunen

Kirjoittaja on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.