Marko Kilven kolumni: Suomalainen menestyjä, varaudu loan heittoon

Menestyminen on suomalaisille vaikea asia. Meillä näyttää olevan säännönmukainen tarve ampua alas ne tähdenlennot, jotka näytille kohoavat, kirjoittaa Marko Kilpi.

kolumnit
Marko Kilpi
Toni Pitkänen

Olin eräänä talviaamuna lähdössä autolla liikenteeseen. Ajatuksissani olin unohtanut lämmittimen johdon kiinni autoon ja lähdin ajamaan. Huomasin asian heti, kun johto nytkähti irti sähkötolpasta. Nousin autosta ja havahduin makeaan naurunremakkaan. Vastapäisen talon pihasta oli perhe tekemässä yhtä lailla lähtöä ja perheen aikuisuutta hipoileva, muutoin niin hiljainen ja huomiota herättämätön nuori mies nauroi selkäkeikkanaurua tapahtuneelle.

Reaktio oli merkillisen ylimitoitettu tapahtuneeseen vahinkoon, mutta se paljasti samalla räikeästi sen, miten ja mistä tuossa perheessä on opittu iloitsemaan. Se on jotain, joka piilee monen meidän sisällä syvässä ja tiukassa – vahingonilo. Sehän on parasta mahdollista iloa.

Meille suomalaisille muutama asia on tuottanut halki historian erityisiä vaikeuksia, menestyminen lienee niistä ehdotonta kärkikastia. Me riemuitsemme, kun joku kaatuu, me tiedämme miten reagoida, kun toinen lankeaa. Mutta mitä tapahtuu, kun joku meistä onnistuu, varsinkin jos menestyy huomattavalla tavalla?

Me olemme pakkomielteisen kiinnostuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Kun maailmantähti astuu maankamarallamme, jankuttavat toimittajat häpeään saakka samoja kysymyksiä maastamme. Siinä saattaa tähtösellekin muodostua hyvin äkkiä mielikuva siitä, että nyt ollaan todellakin tultu erikoiseen paikkaan. Ei muualla tällaisia kysellä.

Me tiedämme olevamme erityislaatuista ja erinomaista ainesta. Meillä on asiat hyvin ja haluaisimme näkyä kaikkialle täältä maailman laidalta, mutta säännönmukaisesti meille tulee tarve ampua ne tähdenlennot alas, jotka näytille kohoavat. Alkaa ongelmien etsiminen, virheiden kaivelu, negatiivisten asioiden paisuttelu. Pian asiassa ei ole enää mitään hyvää jäljellä. Pelkkä haiseva kasa irvokasta ongelmajätettä.

Tässä ajassa on ilmiöitä, jotka ovat omiaan jalostamaan meitä ja meidän ajatteluamme. On erinomaisen tärkeitä ja kannatettavia teemoja, jotka kuitenkin merkillisellä tavalla ajautuvat hyvin nopeasti kauas ylevistä ja hyväntahtoisista lähtökohdistaan. Me korostamme tasavertaisuutta, avoimuutta, kaikenlaisen häirinnän kitkemistä, kiusaamisen nujertamista ja varsinkin oikeudenmukaisuutta. Voisi kuvitella, että me haluamme olla parempia ihmisiä.

Tasaisin aikavälein me nostamme jonkun yksittäisen ihmisen tikunnokkaan, kahlitsemme häpeäpaaluun ja teemme kaikkea sitä, mitä vastaan julistamme.

Mitä tapahtuu käytännössä? Tasaisin aikavälein me nostamme jonkun yksittäisen ihmisen tikunnokkaan, kahlitsemme häpeäpaaluun ja teemme kaikkea sitä, mitä vastaan julistamme. Ja se kaikki tapahtuu ennen näkemättömällä, musertavalla voimalla. Silloin, kun joku todetaan syylliseksi, varsinkin kun se tapahtuu ilman oikeuslaitoksen päätöstä, kyyti on armotonta, eikä sovitusta suvaita.

Kun ennen kansakunnan kaapinpäälle kivunneiden taustoilta kaiveltiin saastaa, sen piti olla jotain isoa ja tuntuvaa, vähintäänkin seksuaalista poikkeavuutta. Nykypäivänä mikä tahansa riittää. Vanhoja kaivellaan hyvinkin kaukaa, jos uusia ei löydy. Parhaimmillaan ja pahimmillaan poimitaan yksittäisiä lauseita, jopa yksittäisiä sanoja, joilla saadaan mahdoton ralli aikaiseksi. Tämän päivän poliitikot ovat täysin oma genrensä. Paljastamisen arvoisia asioita toki löytyy, mutta pian pysäköintivirhemaksukin on liikaa kansakunnan sietokyvylle. Tappouhkaukset tässä lajityypissä on erinomaisen herkässä.

Me olemme ihmisiä ja ihmisyyteen sisältyy virheiden teko. Varsinkin poliisin työssä saa huomata, kuinka ihminen tulotasostaan, koulutuksestaan, historiallisesta taustastaan, sukupuolestaan, käytännössä mistä tahansa riippumatta tekee virheitä. Me rakastamme kreikkalaisen draaman lankeavaa sankaria, mutta olemme ymmärtäneet tarinan väärin, sillä draamassa sankarin on noustava pohjalta entistä kukkeampaan kukoistukseen. Ilman nousua ei ole tarinaa ja ilman tarinaa ei tule puhdistavaa kokemusta. Onnistumisen tunnetta.

Alkaa olla säännönmukaista, että sinä, joka olet nyt nousussa, saat ruveta hyvissä ajoin valmistautumaan kivisateeseen.

Armottomuus on näinä ymmärtäväisyyden aikoina silmiinpistävää. Kun virhe on tapahtunut, tuomio on raju, armoa ei anneta, eikä paluuta suvaita. Kerrasta poikki ja pinoon. Vaikuttaa vahvasti siltä, että se, mikä meitä on riivannut ammoisista ajoista lähtien, vaivaa meitä nykyaikana vahvemmin kuin koskaan. Alkaa olla säännönmukaista, että sinä, joka olet nyt nousussa, saat ruveta hyvissä ajoin valmistautumaan kivisateeseen. Me tulemme kääntämään selkämme, emmekä suvaitse virheitäsi.

Tutkimusten mukaan me olemme maailman onnellisinta kansaa. Miten se voi olla mahdollista? Onnellisen kansan pitäisi iloita onnistumisista, ei epäonnistumisista. Onnellisen kansan pitäisi olla kiinnostuneempi onnistumisista, eikä epäonnistumisista. Onnellisen kansan pitäisi kannustaa toisiaan, onnistujiaankin, sillä se johtaa uusiin onnistumisiin ja siten saavutetaan menestys. Pian olemme siinä pisteessä, että meitä ei kiinnosta enää mikään muu kuin epäonnistuminen.

Onko kyse loppujen lopuksi rohkeudesta? Emmekö uskalla edelleenkään menestyä? Kärsimmekö yhä pienen, unohdetun, lannistetun kansan traumasta, joka vain siirtää traumaansa perintönä sukupolvelta toiselle?

Mikään kansakunta ei elä epäonnistumisista. Se on tosiasia ja sellaiselle kansalle ei voi käydä kuin huonosti. Senkin vuoksi epäonnistumista on turhaa jatkuvasti ylikorostaa.

Marko Kilpi

Marko Kilpi on poliisi ja kirjailija, palkittu dekkaristi. Hän tutkiskelee elämää ja sen ilmiöitä suoraan silmästä silmään niin poliisin kuin myös nelilapsisen perheenisän näkökulmasta. Kilpi on poliisin posttraumatyöpajan vetoryhmän jäsen.