Pekka Juntin kolumni: Kun uusi kurkkii ikkunasta, ihmiskunta hyppää hervotonta hippaa

Uuden tulo vaatii vanhan kaatumisen. Onko se koskaan tullut ilman rytinää ja tomua, pohtii Pekka Juntti.

tulevaisuus
Pekka Juntti
Nina Susi

Mietteeni on saderintaman syvyinen ja samaa väriä. Nousen ja sytytän lisää valoja. Led-lampun loisteessa askartelen maailmaan kullertavat kehykset.

Kun olin lapsi, pappa kertoi jatkuvasti sotajuttuja. Se oli kai hänen tapansa selvitä Pirunsaaren kauhuista.

Kun olin nuori, oli Nokia, nousukausi, lukion kauniit tytöt ja kaikki ylihyvin.

Demokratia oli valmis. Euroopan unioni loisti ja YK:n sanaa kuunneltiin. Politiikka oli joidenkin uravalinta, aatteenpalo oli teeskentelyä, solidaarisuus ummehtunut sana, jonka hautasin takapihalle Kiimajänkän laidalle Santeri Alkion jäännösten viereen.

Mietin, isossa kuvassa kaikki on valmista, jalan voi nostaa kaasulta ja tehdä elämästä henkilökohtaisen viihtymisen projektin. Se on sitten sama vaikka mettästää jänestä.

Se läjä, jonka lukion opettajat heittivät ilmaan, on nyt osunut isosti tuulettimeen.

Nyt olen aikuinen ja maailmani on muuttunut. Se läjä, jonka lukion opettajat heittivät ilmaan, on nyt osunut isosti tuulettimeen. He puhuivat ylikulutuksesta, sukupuutosta, väestöräjähdyksestä ja kasvihuoneilmiöstä. Kaikki oli totta ja se tuntuu.

Maailmalla sikiää kohjoja johtajia kuin kärpässieniä. Niistä somen tyhmistämät kansat sitten haukkaavat palasia ja hetken tuntuu niin voimakkaalta.

Sotaako se tietää?

En tiedä, enkä ala piruja piirtämään, kun olen ikäni hahmotellut lyikkärillä vain kukkoja, ajokoiria ja alastomia naisia. Mieluummin tungen maailman kullertaviin kehyksiin.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä on kulunut sata vuotta. Ja katso, millainen vuosisata se on ollut. Tuulinen, eteenpäin pyrkivä, sairas, ihana. Se on ollut mullistus, kirkas välähdys ihmiskunnan, koko planeettamme historiassa.

Ei ole aivan vähäistä olla todistamassa sellaista teknologista kehitystä, että ihminen ehtii päivässä maapallon toiselle puolen. Ajatus lentää ajatuksen vauhtia. Se on klikklik ja perillä.

Ei ole aivan vähäistä olla osa jumalallista sopulilaumaa, joka syö planeetallemme viimeisen viidensadan miljoonan vuoden ajanjakson kuudennen sukupuuton (siirryt toiseen palveluun). Eikä todellakaan ole vähäistä luulla tietävänsä, että niitä edellisiä oli tarkalleen viisi.

Kaikki lukutaitoiset tietävät jo, miten maapallo kituu, mutta kansat haluavat unohtaa sen aktiivisesti.

Brasilia sai presidentin, joka on luvannut pistää kaikki kuriin paitsi itsensä. Maailma pelkää, että hänen kaudellaan yhä suurempi osa Amazonia saa kaatua peltojen tieltä.

Amerikan presidentti on viisveisannut demokratiasta, ilmastonmuutoksesta ja kanssaihmisistä.

Nuo kaikkialla ärjyvät nationalistit, Amazonin kaatamishaaveet ja suomalaisten pakko-oireiset metsänhakkuut, jospa ne ovat pelkkää epätoivoista, inhimillistä ja ymmärrettävää pyrkimystä säilyttää entinen, tuttu ja rakas.

Sivistyneessä Suomessa ilmastonmuutos otetaan niin vakavasti, että on päätetty suorittaa ennätyssavotat ja tiristää rungoista sellua ja energiaa. Tutkijat huutavat kuorossa, että se vain kiihdyttää ilmastonmuutosta ja lajikatoa, mutta hallitus ei kuule. Suomi on noussut jokaisesta alhostaan puuta pieksämällä, ja saa luvan nousta nytkin.

Murheellista? Pois se minusta. Lisään valoja, on hämmästyttävän kirkasta. Haluan ajatella, että ihmiskunta kuuntelee saranoiden nitinää, kun uusi tunkee itseään ikkunasta. Huoli pois ja älähän mitään, muutos se siellä vain nostaa päätään.

Nuo kaikkialla ärjyvät nationalistit, Amazonin kaatamishaaveet ja suomalaisten pakko-oireiset metsänhakkuut, jospa ne ovat pelkkää epätoivoista, inhimillistä ja ymmärrettävää pyrkimystä säilyttää entinen, tuttu ja rakas.

Ja eikö lopulta näissä kaikissa ole kyse yhdestä ja samasta asiasta? Meidän juttumme ei toiminut. Meni sata vuotta vihkoon, tai ainakin innostuttiin pikkuisen liikaa.

Meidät opetettiin vapauteen ilman vastuuta, elämäntapaan, jossa kaikki mihin oli varaa, oli sallittua. Nytkö rakkain oikeutemme, oikeutemme kuluttaa, rajataan maapallon kestokyvyn kokoiseksi?

Mitä enemmän rytkyttää, sitä vakuuttuneempi olen, että uusi aika on ovella.

Uuden tulo vaatii vanhan kaatumisen. Mietin, onko se koskaan tullut ilman rytinää ja tomua.

Kun valta vaihtuu, patsaat rojahtavat. Kun Suomesta tuli Suomi, piti harrastaa tiitterästi pyssy- ja leirileikkejä. Kun Halosen Tarja nousi presidentiksi, sedät ja setämäiset tädit kauhistelivat, että herran tähden sehän on nainen.

Olin silloin kaksikymmentä ja yksi niistä sedistä.

Mitä enemmän rytkyttää, sitä vakuuttuneempi olen, että uusi aika on ovella. Sitä ennen ihmiskunta on hetken hippasilla. Toivottavasti osaamme lopettaa ennen kuin liian monelle tulee pipi polveen.

Ja mitä minuun tulee, luulen, että puhun näistä kuin pappani Pirunsaaresta, askartelen sanoilla maailmalle kehyksiä. Kai se on minun tapani selvitä.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.