Pekka Juntin kolumni: Tee niin kuin Veijo ja kaikki muuttuu hyväksi

Meistä on tullut maailman kantajia, kirjoittaa Pekka Juntti.

onnellisuus
Pekka Juntti
Nina Susi

Minulla on kaveri, jota kutsun tässä Veijoksi. Hän ei katso uutisia, ei lue sanomalehtiä eikä hallinnoi sometilejä. Veijo on koko lailla tyytyväisen oloinen hiippari. Hän on mediakäyttäytymiseltään tarkalleen minun vastakohtani. Siinä missä tungen itseeni kaiken, mitä verkossa liikkuu, Veijo tsekkaa rauhallisesti Salkkarit. Joskus mietin kateellisena, kuinka erilaiselta hänen maailmansa täytyy näyttää.

Ärsyketulvassa on sellainen vika, että siinä on yhdelle vähän liikaa.

Elämme kiihkeää aikaa, jossa tietoa ja valetta, reagointia vaativia ärsykkeitä on saatavilla paljon. Kaltaisilleni nettinarkkareille törkyä tunkee verkkokalvoille ja korvakäytäviin niin, että välillä päässä on ahdasta.

Joskus menee päiviä, että mieli askartelee globaalin ympäristökatastrofin, Jemenin nälänhädän, Yhdysvaltojen kahtiajaon ja kotoperäisten nettimouhojen ulostulojen kanssa. Silloin tuskin huomaan ympäröivää, sitä oikeaa maailmaa, jossa kaverini Veijo koko ajan virnistelee.

Vaikka huoli maailman tilasta on kaiken muutoksen edellytys, meidän kaikkien olisi hyvä olla joskus niin kuin Veijo.

Kirkkaimpina hetkinä tajuan, että tiedonhankintani olisi täydellistä ajanhukkaa, ellen saisi näistä ääneen ihmettelyistä elantoani. Tosin sekin voi olla pelkkää narkomaanin selittelyä.

Monet oman elämänsä maaretkalliot vannovat nykyään läsnäolon tärkeyden nimeen. He tekevät sen yleensä somessa.

He sanovat, että ihmisen pitäisi olla tässä ja nyt yhtenä henkis-fyysisenä kokonaisuutena eikä siellä toisessa maailmassa, josta vaimokullalla on tapana huhuilla minua ystävällisesti takaisin.

Ärsyketulvassa on sellainen vika, että siinä on yhdelle vähän liikaa. Moni meistä ei osaa käsitellä sitä. Maailma on nopea, mutta aivojen prosessorina raksuttaa edelleen sama commodore kuusnelonen kuin aiemmillakin sukupolvilla. Moni unohtuu uutisten ja uhkien maailmaan, somen koukkuun. Ihmiset ahdistuvat, väsyvät. Osa suuttuu koko maailmalle, ja jopa kirkuvat vihaisina Twitterin linnut.

Suomessa 400 000 väsynyttä syö masennuslääkkeitä. Määrä on kymmenkertaistunut parissa kymmenessä vuodessa. (siirryt toiseen palveluun) Yhdyntämääriä kuvaava käyrä laskee kuin kansan erektio. (siirryt toiseen palveluun) Se on pahalla mallilla, jos porukka ei jaksa edes jyystää. Mietin, monikohan näistä tyypeistä on koneeseen kadonnut?

Kaikki sukupolvet väittävät elävänsä jotenkin merkittäviä aikoja. Niin minunkin. Vuonna 2018 Suomelle tuntui todella valkenevan, mitä tarkoittavat ilmastonmuutos ja ympäristötuho. Se koski minunkin sieluuni niin, että myin jo toisen auton ja koetan opettaa itseäni kohtuullisemmaksi lihansyöjäksi.

Vuonna 2015 Suomeen tuli tavallista enemmän pakolaisia. Osa suomalaisista ei ole vieläkään päässyt järkytyksestä yli. Päinvastoin, yhä äänekkäämpi joukko puhuu totena, että Suomi islamisoituu, että he tulevat tänne ja sikiävät niin, ettei edes meikäläisen lisääntymisvireä suku pysy perässä. Valloittavat, hyvänen!

Ympäristökauhussa ja pakolaispelossa on sama logiikka. Ajattelemme, että vielä tässä pärjäillään, talvella edelleen hiihdetään, eivät kylän raitilla pakolaiset riehu, mutta kun se kauhea tulevaisuus. Elämme yhdessä maailman historian vakaimmassa ja vauraimmassa maassa, mutta päihimme kasaamiemme uhkakuvien rinnalla se tuntuu mitättömältä.

Meistä on tullut surujen roudaajia, maailman kantajia.

Veijo ei suostu sellaisia kantamaan. Vaikka huoli maailman tilasta on kaiken muutoksen edellytys, meidän kaikkien olisi hyvä olla joskus niin kuin Veijo.

Olen sillä tavalla kehityskelpoinen, että nykyään teen yhä useammin Veijot. Silloin näen tarkasti lähelle.

Ahdistuipa sitten ympäristöstä, pakolaisista tai Jenni Haukion kostyymin kyvystä sitoa hiiltä, olisi kovin terveellistä välillä antaa olla. Kävisi vain ruumiillisessa työssä, ulkoilisi, kalastelisi ja katselisi vaimoa tuimalla sänkykamarikatseella.

Olen sillä tavalla kehityskelpoinen, että nykyään teen yhä useammin Veijot. Silloin näen tarkasti lähelle.

Katselen kotiani. Tämähän on mukava möksä. Katselen vaimoa. Miten sekin vain kaunistuu?

Ihailen lapsia, heidän juttujaan. Noinko mahtavaa porukkaako olen saanut aikaiseksi? Heillä on aika kivat piirteetkin, aivan ihmisen näköisiä heistä tulee.

Ikkunasta näkyy joki. Se on edelleen puhdas ja kalaisa ja jäätyy koskea lukuun ottamatta umpeen talvella. Toisella puolella taloa näkyy metsä. Ei se mitään erämaata ole, mutta jo siellä konttorirotan passaa käyskennellä.

Veijo-hetkinä maailman jyly on kaukana. Kaikki on hyvin, elämä ihmisen kokoinen, tässä ja näin.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.