Asta Lepän kolumni: Shoppailu ei tuota enää iloa

Kuinka paljon tavaraa pitää tarjota, ennen kuin kuluttajan mitta tulee täyteen? Jo nyt shoppailusta on mennyt maku, pohtii Asta Leppä.

kulutusyhteiskunta
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Asun kaupungissa, jota on vuosien varrella mainostettu niin ”shoppailijan paratiisiksi” kuin ”ostajan onnenmaaksi”. Nimet juontuvat siitä, että matalan jokilaakson keskelle on kohonnut kymmeniä megamyymälöitä ja valtava kauppakeskus. Laaksosta, jossa lapsuudessani körötteli ”Pasalan linjapiiri” ja jossa rypsivainiot hulmusivat, ei ole jäljellä oikein mitään.

Niinpä kun laaksoon laskeutuu nyppylän takaa ohikulkutieltä, eteen avautuu satojen logovalojen täplittämä avaruusmaisema.

Tervetuloa Raisioon, kulutuskaupunkiin!

Koska maailman menoa määrää raha, uutta tavaraa pitää hankkia jatkuvasti – ja pääasia on määrä, ei laatu. Niinpä joka vuosi keksitään jokin uusi juhla joulun ja Amerikasta jo tuotujen krääsäpäivien oheen. Halloweenin, ystävänpäivän, venetsialaisten ja Black Fridayn lisäksi ollaan nyt lanseeraamassa Kiinasta Singles’ Daytä, jolloin voidaan taas ostaa lisää kamaa.

Shoppailu on kulutussosiologin mukaan harmitonta ajanvietettä (siirryt toiseen palveluun) ja identiteettileikkiä, usein sosiaalistakin toimintaa. Vaihtoehtoja pitää olla, sillä vain tavaraviidakon keskellä heräävät metsästäjä-keräilijän vaistot, jotka nyt suunnataan muotiriepujen ja sisustusroinan saalistukseen. Mitä halvemman, sen parempi.

Mutta onko ihan pakko?

Ainakin minä poden jokaisen vähänkään harkitsemattoman ostoksen jälkeen moraalista krapulaa.

En tiedä teistä, mutta ainakin minä poden jokaisen vähänkään harkitsemattoman ostoksen jälkeen moraalista krapulaa. Tavarat kasautuvat ja ahdistavat, ne ovat kuin pölyä, jota kiskoo kipeisiin keuhkorakkuloihinsa. Jouluna jos avaa käärön ja saa sukulaiselta hupiastian – vaikka posliininenäisen keltuaisenerottelijan – ei naurata vaan yksinomaan sapettaa.

Kaatopaikoilla ja kierrätyskeskuksissa vastaan iskee hylättyjen, rikkinäisten ja muodista pois menneiden tavaroiden tsunami. Kirpputoreilla surisevat muutaman joulun takaiset Zhu Zhu Pets -hamsterit, ja käyttämättömät kesätopit riutuvat rätteinä hämärässä. On kuin kävelisi lunastamattomien lupausten ja hylättyjen haaveiden hautuumaalla.

Tätä meille kuitenkin tarjotaan vapaudeksi. Vapautta kuluttaa. Sen luvataan vievän takuuvarmasti autuuteen, vaikka päätepisteessä siintää maailma, joka ”hukkuu paskaan”, kuten Rauli Badding Somerjoki (siirryt toiseen palveluun) lauloi jo vuonna 1970.

Yhtälössä piilee yhteiskuntateoreetikko Barry Schwartzin mukaan myös inhimillisiä ongelmia. (siirryt toiseen palveluun) Jossakin vaihtoehtojen runsaudessa kulkee nimittäin maaginen raja, jonka jälkeen ihminen vain lamaantuu, masentuu ja ahdistuu.

Schwartz kertoo, kun hän osti itselleen farkut. Myyjä tiedusti, halusiko tämä ehkä bootlegit, slimfitit, regularit, kivipestyt, rikkinäiset, valkaistut, stretchit, napeilla vai ketjulla.

Ja kun Schwartzille aiemmin oli myyty farkut, jotka olivat ensi alkuun ”kaameat”, mutta jotka ajan myötä mukautuivat hänen muotoihinsa, saapasteli hän lopulta ulos elämänsä mukavimmissa housuissa.

Se vain, että hän tunsi nyt vuorostaan itsensä kaameaksi.

Kuluttajan pitäisi olla herkeämättä aktiivinen ja tehdä joka päivä lukemattomia valintoja. Se käy jo työstä.

Siksi minäkin haluan yhä useammin vain mahdollisimman nopeasti kaupasta kotiin – ajatus tuntikausien shoppailusta on alkanut tuntua kiinalaiselta tippakidutukselta. Ei ihme, että moni tavaraviidakossa rämpivä turvautuu sisustus- ja pukeutumissuunnittelijoihin – tai netin ruokalistoihin, jotka valitsevat viikon ateriat etukäteen. Eipähän tule huteja. Ruoan pois heittäminen ahdistaa näet vieläkin enemmän.

Vapaan ja villin kuluttajan pitäisi olla herkeämättä aktiivinen ja tehdä joka päivä lukemattomia valintoja. Se käy jo työstä. Puhumattakaan siitä, että kun teeveessä oli vain kaksi kanavaa, tylsästä ohjelmasta saattoi sentään syyttää monopoliyhtiötä. Nyt jos valikoi kymmenistä kaapelisarjoista sen tylsän, syyllinen löytyy enää peilistä. Valitsit väärin, toope.

Tähän päälle mainonta, jossa ihmisen epäkelpoisuus on tauoton piiloviesti: jollet osta tuotettamme, olet kelkasta pudonnut, ruma, tylsä tai kaikkea tätä yhteensä.

Haaveet eivät vastaa koskaan todellisuutta.

Tietenkin kuluttaminen tuottaa myös mielihyvää ja nautintoa. Ylpeyttäkin. Mutta miten kauan nuo tunteet kestävät, se onkin eri juttu. Erään tutkimuksen mukaan jopa uudesta autosta saatu tyydytys alkoi vähetä jo puolentoista tunnin kuluttua (siirryt toiseen palveluun) sen ostamisesta. Ja mitä tapahtuu, kun ihminen istuu iltakahville ja selailee sanomalehteä?

Hän näkee automainoksen ja alkaa epäillä. Olisiko pitänyt sittenkin ostaa tuo eikä tämä?

Haaveet eivät vastaa koskaan todellisuutta.

Ja sen jälkeen iskee alakulo.

Sitäkin olen miettinyt, miksi tavara viettelee eniten juuri silloin, kun rahat ovat erityisen tiukilla.

Minäkin ostin eilen tavaratalosta pihalyhdyn. Ja miksi? Ei todellakaan olisi ollut varaa.

Kun sitten raahustin jouluvaloissa kimaltelevan kauppakeskuksen tungoksessa ostospussiani roikottaen, seisahduin.

Jossakin kaikui ”En etsi valtaa, loistoa.”

Siinä vaiheessa omistamisen ilo oli jo kokonaan kaikonnut.

Asta Leppä

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, tietokirjailija ja kestävyysurheilun harrastaja. Hän kirjoittaa paraikaa kolmatta kirjaansa, jonka aiheena on vastakkainasettelun ilmapiiri.