Riku Siivosen kolumni: Tarjosin muurarille paukun, ja hän muutti käsitykseni työmarkkinoista

Karenssit kertovat ihmiskuvasta, jonka varaan työttömyysturvajärjestelmämme rakentuu, kirjoittaa Riku Siivonen.

karenssi
Riku Siivonen
Antti Haanpää / Yle

Muurari tuli pientilalleni, piippuja uusimaan. Naapuri muistutti, että pitää tarjota ryyppy muurarille, kun päästään lakikorkeuteen. Muuten muurari suuttuu ja muuraa piippuun lasilevyn. Se peittäisi piipun ja jättäisi savut sisälle. Entivanhaan muurareita oli vähän ja tarvetta paljon, joten heillä oli varaa vaatia kestitystä. Vasta pullon saatuaan muurari sitten pudottaisi tiilenpalan piipusta läpi.

Ei muurareita nykyäänkään liiaksi ole, joten pidin varmuuden vuoksi jaloviinapulloa tarjolla koko ajan. Parin tunnin työn jälkeen muurari, yksinyrittäjä sydämeltään, alkoi vaikuttaa yhä mukavammalta mieheltä. Hänellä oli omanarvontuntoa, mutta ei liiaksi. Päätin tarjota hänellekin naukun. Pitkään olimme hiljaa ja maistelimme, sitten muurari alkoi puhua.

”Sitä on miettinyt, että jos irtisanomista helpotetaan, niin pitäisi poistaa samalla karenssit työttömyysturvasta. Se tasaisi sen kilpailuasetelman.”

Tyhjensin jaloviinalasillisen huikalla ja vastasin: ”Ihan perkeleen nerokas ajatus.”

Työttömyysturvan karenssi tarkoittaa, että jos irtisanoudut itse työpaikastasi, et saa työttömyysturvaetuuksia määrättynä ajanjaksona. Muurarini sai minut tajuamaan, että työntekijän ei missään tapauksessa kannata irtisanoutua, vaan roikkua huonossakin työpaikassa, jossa hän tekee luultavasti työnsä huonosti, eikä kukaan ole tilanteeseen tyytyväinen. Mutta harvoin niin huonosti, että työnantaja saisi irtisanomisperustetta. Irtisanominen saattaa olla vaikeaa, mutta karenssi jos joku estää työmarkkinoiden joustavuutta.

Työntekijällä ei ole oikeuksia, vain velvollisuuksia.

Muurarille sopi vähän pidempikin tauko. Toisen snapsin kohdalla aloin miettiä, että vielä enemmän karenssit kertovat ihmiskuvasta, jonka varaan työttömyysturvajärjestelmämme rakentuu. Irtisanoutuminen omista syistään on siinä järjestelmässä merkki laiskuudesta ja taloudellisen edun tavoittelusta. Työntekijällä ei ole oikeuksia, vain velvollisuuksia. Entä jos hän olisikin hakeutumassa sopivampaan työpaikkaan, mutta sitä ei juuri nyt ole? Entä jos joku oikeasti haluaisikin tehdä töitä ja olla tuottava ja joustava, kunhan vähän aikaa saisi etsiä sitä ympäristöä ilman taloudellista tuhoa?

Mutta olisiko niin, että nykyään, nollakasvun aikana, pitäisi uskoa enemmän ihmiseen?

Eipä silti. Yhtälailla työmarkkinajärjestelmän tiukat irtisanomissäädökset kuvaavat sitä, kuinka systeemi ajattelee työnantajan olevan lähtökohtaisesti paha ja ilkeämielinen taho, joka irtisanoo aina kun voi. Vähän niin kuin järjestelmällämme olisi ahdistuneen vasemmistolaistaiteilijan aivot. Aika pelottavaa.

Mutta tietysti pahimpaan varautuvat lait ja säädökset olivat teollistuvassa patruuna-Suomessa ensin tarpeellisia: isolla rahalla todella oli valtaa ja työntekijät kouluttamattomia. Neuvotteluasetelma oli todella epäreilu. Sitten suotuisten ikäpyramidien, idänkaupan ja läntisen maailman vaurastumisen vuoksi tiukat ja yhä monimutkaistuvat säädökset olivat mahdollisia – niihin oli varaa. Mutta olisiko niin, että nykyään, nollakasvun aikana, pitäisi uskoa enemmän ihmiseen? Onko perustulokeskustelussa kaikuja nimenomaan siitä, että havaitsemme alitajuisesti, että meidän pitäisi vaalia ja kannustaa ihmisen kyvykkyyksiä, eikä pelotella häntä taloudellisen turvan menettämisellä?

Asenteella on taipumus tarttua.

Niin järjestelmien kuin meidän pulliaistenkin ihmiskuvalla on väliä. On väliä, uskommeko toisessa hyvyyteen tai siihen, että ihmiset voivat muuttua. Asenteella on taipumus tarttua. Muurari kuunteli puheenvuoroni kiltisti ja kysyi sitten, paljonko sopii merkitä työtunteja tältä päivältä. Vastasin, että ”laskuta niin paljon kuin on oikein ja kohtuullista”. Se on tapani kiertää taloudellisia neuvottelutilanteita, koska en ole hyvä puhumaan rahasta. Sen sijaan käytän tätä raamatullis-filosofista painostuskeinoa. Kuka kehtaa ylilaskuttaa uskovaista?

Menneitä bisnesneuvottelujani muistellessa voin todeta, että monikin, mutta en ole silti luopunut toivosta.

Muurari palasi viikkoa myöhemmin ja muisteli mutisemaan sen päivän työtunneista, että ”niin paljon kuin on oikein ja kohtuullista”… Sitä paitsi nykyään ei lasilevyjä muurailla, hän sanoi. Usein se on kuulemma nimenomaan asiakas, joka olisi valmis aloittamaan ryyppäämiseen vaikka heti – ja on yleensä jo aloittanutkin.

Siinä työmarkkina-asetelmassa selvinpäin oleva saattaa olla etulyöntiasemassa.

Riku Siivonen

Kirjoittaja on toimittaja ja käsikirjoittaja.