Jenny Matikainen: Kiinassa on normipäivä, kun kerrostalo lipuu pitkin jokea ja mies heittää lapsensa kalliolta, mutta pitääkö niistä kirjoittaa juttuja?

Tammikuu on hyvä aika pohtia tehtyä ja tekemätöntä – sekä hieman ulkomaanjournalismia itseään, kirjoittaa Jenny Matikainen.

Yle Blogit
Jenny Matikainen
Antti Haanpää / Yle

“Viisikerroksinen asuintalo lipuu pitkin Jangtsejokea”, kertoi otsikko eräänä päivänä.

Luin lauseen netin tekstitulvasta ohimennen. Muistan hämärästi ajatelleeni, että ehkä kerrostalo on sortunut rannalta veteen ja kelluu nyt jokea pitkin jossain päin Kiinaa.

Se, mitä en ajatellut, olivat kellumiseen liittyvät fysiikan lait ja asukkaiden kohtalo. Mietin ainoastaan: “Jaahas, perus-Kiina.”

Jos tätä työtä tekisi vain klikkien toivossa, Kiina olisi kultakaivos.

Kun seuraa Kiinaa työkseen, joutuu ohittamaan viikoittain otsikoita, jotka hämmentävät, huvittavat tai ahdistavat. Ne ovat kuin geenimanipuloituja lööppejä, jotka Suomen mittakaavassa tuntuisivat vähäteltyinäkin yliampuvilta.

Samalla viikolla, kun törmäsin kerrostalo-otsikkoon, luin paljon muutakin outoa ja kamalaa. Kuinka isä heitti vastasyntyneen tyttärensä kalliolta, koska tahtoi poikalapsen. Kuinka kanssamatkustaja kuvasi junassa, kun mies ahdisteli seksuaalisesti omaa viisivuotiasta tytärtään. Että opettaja näytti vahingossa oppilaille pornoa luokassa.

Jos tätä työtä tekisi vain klikkien toivossa, Kiina olisi kultakaivos. Maasta voisi helposti maalata kuvan jättimäisenä friikkisirkuksena. Mutta onko se kenellekään tarkoituksenmukaista?

Ja jos ei, mikä sitten on? Mitä Kiinasta kannattaa kertoa?

Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka hankala on nähdä, mitä tapahtuu sillä hetkellä, kun se on tapahtumassa.

Kiinassa itsekin työskentelevä toimittajakollegani on istuttanut päähäni ajatusleikin: Jos katson kirjeenvaihtajakauttani kymmenen vuoden päästä, mitä tulen katumaan? Mitä en tajunnut kertoa?

Kysymys on vaikea. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka hankala on nähdä, mitä tapahtuu sillä hetkellä, kun se on tapahtumassa. Vasta myöhemmin näkee selvästi.

Olen katsonut viime aikoina silmät sikkaralla saksalaista Babylon Berlin -sarjaa, jossa natsien valtaannousun syitä kerrataan rikosdraaman keinoin. Kaikki vaikuttaa niin selkeältä. Tietenkin kävi kuten kävi!

Mutta jos olisin ollut 1920-luvun Saksassa kirjeenvaihtajana, olisinko kymmenen vuoden päästä joutunut katumaan? Luultavasti.

Jotta historian paineet eivät löisi korville, kollegani kysymystä ei saa päästää niskan päälle. Sen sijaan se kannattaa valjastaa hyötykäyttöön: pysähtyä tehtävälistojen täyttämän arjen keskellä ja katsoa hetki taaksepäin. Nyt uuden vuoden alussa on siihen oiva tilaisuus.

Saan aina silloin tällöin yleisöpalautetta siitä, että kerron Kiinasta liian pehmeästi. Miksi kirjoitat keskiluokkaisista perheistä? Missä ovat uutiset toisinajattelijoiden vangitsemisesta ja vähemmistöjen kamalista oloista?

Kysymykset ovat tärkeitä ja ne saavat ajatukset hyrräämään.

Kiinan ihmisoikeusrikkomuksista ja ympäristöongelmista pitää kertoa, ja toki olemme niistä kertoneetkin. Mutta itse katuisin, jos tekisin juttuja vain Kiinan synkkyydestä. Mikään maa ei ole pelkästään huonoja uutisia ja suuria murheita – ei ainakaan Kiina, missä keskiluokka voi joka päivä paksummin.

Minua ajaa myös kylmä logiikka: uskon, että kukaan ei kiinnostu jonkun toisen ongelmista, ellei se toinen ole hänelle tuttu. Kun havahdumme ymmärtämään, että monet kiinalaiset ovat arjessa kuten mekin, kiinnostumme myös siitä, mitä heille kuuluu.

Jos sekään ei riitä, voimme kääntää järkeilyn lähemmäksi omaa napaamme: Kymmenen vuoden päästä kiinalainen keskiluokka vaikuttaa myös meidän elämäämme yhä enemmän. Silloin ainakin minä toivoisin ymmärtäväni heitä paremmin.

Jos juttua ei kukaan lue, näe tai kuule, mitä merkitystä sillä on?

Toinen asia, jonka kanssa painin, onkin juuri se omanapaisuus. Ulkomaanjournalismi tulee helposti rakentaneeksi me ja ne -asetelmaa. Miten ne, kiinalaiset, toimivat suhteessa meihin, suomalaisiin.

Tätä asettelua lähes jokainen ulkomaantoimittaja haluaisi pyrkiä pakoon. Haasteita tuottaa se, että lähes jokainen ulkomaan juttua myyvä otsikon tekijä haluaa juosta syleillen sitä päin.

Sillä tilastoista näkee, että Suomi-kulma kiinnostaa. Ja se mikä kiinnostaa, on nykyisin kenties jo tärkein uutiskriteeri. Sillä uutisia ei enää tarvitse hankkia valmiissa pussissa vaan jokainen pääsee karkkikauppaan itse valitsemaan, kuinka monta merkkaria haluaa. Jos ei tykkää punaisista, voi poimia vain keltaiset.

Kiinaa ei voi enää heittää pussin pohjalle ja toivoa, että se syödään vahingossa. Se pitää saada maistumaan.

Sillä jos juttua ei kukaan lue, näe tai kuule, mitä merkitystä sillä on?

Uutinen voi kiinnostaa ja olla tärkeä yhtä aikaa.

Pitäisikö siis kääntää kelkkaa ja tarttua kuohuttavampiin aiheisiin? Ei, sanon tänäkin vuonna.

Tai kyllä, jos lapsensa kalliolta heittäneestä miehestä kertoessa puhuu samalla siitä, miten monelle poikalapsi on yhä tyttöä toivotumpi etenkin maaseudulla. Ja kertoisi siitäkin, että kasvavalle osalle kiinalaisista lapsen sukupuolella ei ole nykyisin väliä. Uutinen voi kiinnostaa ja olla tärkeä yhtä aikaa.

(Samalla konstilla minut saatiin lapsena syömään puuroa. Katso, täältä tulee lentokone!)

Ehkä siis katuisin eniten sitä, jos en yrittäisi saada yleisöä kiinnostumaan Kiinasta pintaa syvemmältä. Kaikesta ei voi kirjottaa, mutta tiedonjanoa voi ruokkia. Ja internet on onneksi täynnä muitakin Kiina-juttuja kuin kelluvia taloja.

Siitä kerrostalosta muuten vielä: Törmäsin juttuun uudestaan ja luin otsikon tarkemmin. Kyseessä ei ollut asuintalo, vaan kerrostalon näköinen ja kokoinen ravintolalaiva, jota siirrettiin uuteen paikkaan.

Mutta onneksi nyt ei ole vielä aika katua vaan jatkaa töitä – sitä paitsi vastaus on joka tapauksessa valmis vasta kymmenen vuoden päästä.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.