Katri Saarikiven kolumni: Yksinäisyys näkyy aivoissa

Ihminen haluaa olla toisille merkityksellinen, kirjoittaa aivotutkija Katri Saarikivi.

yksinäisyys
Katri Saarikivi
Juha Kivioja / Yle

Kolme ja puoli -vuotias ei saanut unta. Sängyssä moni asia tuntui pyörivän väsyneessä mielessä, ja niistä keskusteltiin yhdessä hiljaa supattaen. Oli hieman ikävä isää ja äitiä. Oli pelottavia mörköjä. Sukulaisen taannoiset hautajaiset tulivat mieleen. Silloin pieni poika pisti pimeydessä tädille aika pahan.

– Kuka on minun kanssani sitten kun minä…?

Tämän jälkeen tätikään ei saanut unta.

Ihminen on läpikotaisen sosiaalinen. Opimme vuorovaikutuksessa kaiken, ja ilman kontaktia toiseen ihmiseen on ihmiseksi vaikea kehittyä. Tutkimukset Romanian orpokodeissa kasvaneista lapsista ovat tästä karmiva esimerkki. Ilman riittävää ihmiskontaktia kasvaneilla lapsilla oli sosiaalisten ja kognitiivisten taitojen kehityshäiriöitä (siirryt toiseen palveluun), sekä poikkeavuuksia (siirryt toiseen palveluun) aivojen toiminnassa, vielä adoption jälkeenkin.

Yksinäisyys näkyy aikuisiälläkin aivoissa. Kokeissa (siirryt toiseen palveluun) on havaittu, että yksinäisiksi itsensä kokevien aivoissa tarkkaavuuteen liittyvät toiminnot ovat poikkeavia. Yksinäiseksi itsensä kokevan huomio kiinnittyy herkemmin negatiivisiin signaaleihin ja heikommin positiivisiin signaaleihin sekä mielihyvään, mutta vain sosiaalisissa tilanteissa. Tämä voi entisestään vaikeuttaa toisten seuraan hakeutumista.

Joukkoon kuuluminen on tärkeää läpi elämän. Yksilökeskeisissäkin kulttuureissa haetaan jatkuvasti toisten hyväksyntää ja palautetta. Ihmiset oppivat toisiltaan, mitä arvostetaan ja mitä kannattaa tavoitella. Menestymisen määrittävät lopulta toiset ihmiset.

Ketjun viimeisessä viestissä luki ”enkö merkitse teille mitään”?

Kenties tästä syystä ihmiset hakevat kontaktia toisiin joskus hinnalla millä hyvänsä. Taannoin eräs twitterinkäyttäjä kutsui minua idiootiksi. Annoin pikkumaisuudelleni silloin vallan ja kävin katselemassa haukkujan profiilia. Tutkiskelin, minkälaisia viestejä hän tuppaa lähetellä. Voittopuolisesti negatiivisia. Toisten haukkumista, nälvimistä. Huomasin, että eräänä iltana viestejä oli lähtenyt liuta. Kukaan ei kuitenkaan ollut vastannut. Ketjun viimeisessä viestissä luki ”enkö merkitse teille mitään”?

Iso Britannia nimitti tänä vuonna yksinäisyysministerin. Asia huolestuttaa, sillä yksinäisyys ja eristäytyminen muista ovat tutkimusten mukaan yhteydessä monenlaisiin terveysongelmiin, ja yksinäisyyden pelätään lisääntyvän. Erään meta-analyysin (siirryt toiseen palveluun) mukaan sekä koettu yksinäisyys, eristyneisyys toisista että yksinasuminen liittyvät lisääntyneeseen kuolleisuuteen. Tuoreessa suomalaistutkija Christian Hakulisen laajaan brittiaineistoon perustuvassa seurantatutkimuksessa (siirryt toiseen palveluun) yksinäisyys ja eristyneisyys lisäsivät riskiä kuolla sydänkohtaukseen tai halvaukseen. Tärkeä havainto tutkimuksessa oli se, että tätä yhteyttä selittivät kuitenkin suurimmaksi osaksi tunnetut terveyteen liittyvät riskitekijät, kuten tupakointi ja ylipaino. Usein ongelmat kulkevat käsi kädessä.

Muistan nämä hetket, koska ne ovat merkinneet, että minä olen jollekin, edes ohimennen, tärkeä.

Yksinäisyyden vastakohta, eli se, että kokee olevansa merkityksellinen toisille, rakentuu monenlaisista asioista. Sitä tukevat ihmissuhteet ystäviin, sukulaisiin ja kollegoihin. Sitä voi mielestäni tukea myös vuorovaikutus ventovieraiden kanssa. Omaan muistiini on rakentunut kirjasto satunnaisista kohtaamisista tuntemattomien kanssa. Kerran liikennevaloissa vieras nainen osoitti yhtäkkiä taivaalle ja tokaisi minulle.

– Katso!

Ihailimme hetken yhdessä joutsenten muuttoauraa.

Toisen kerran liikennevaloissa eräs luuli minun vahingossa kävelevän kuorma-auton eteen.

– Ei, älä, hän huusi.

Muistan nämä hetket, koska ne ovat merkinneet, että minä olen jollekin, edes ohimennen, tärkeä. Ja koska ne kertovat siitä, että vaikka elämä koetaan yksin, voi kokemuksia jakaa.

Voisiko tässä olla mahdollisuus yksinäisyyden torjumiseen? Lisää arjen kohtaamisia, joissa jakaa hetken tunteen, kokemuksen tai ajatuksen toisen kanssa.

Joukkoon kuulumisen kokemus on helpompi saada aikaan, jos siihen osallistuu moni.

Me emme ole ilman toisia.

Mitä vastasin pienelle pojalle, joka keskellä yötä osasi pohtia kuoleman loputonta yksinäisyyttä?

Sanoin sen, mitä heti tuli mieleen. Muistelimme yhdessä kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat pojalle läheisiä, ja jotka häntä rakastavat. Keksittiin onneksi monia.

Ehkä väistelin kysymystä, syystä. Tai ehkä annoin sittenkin oikean vastauksen.

Me emme ole ilman toisia. Toiset muovaavat meidät. Toiset elävät meissä niin kauan kuin elämää on. Ja toisissa me elämme sen jälkeenkin.

Poika tuntui tyytyvän vastaukseeni.

– Sinä olet minun kanssani, hän totesi vielä.

Sitten hän kääntyi puoleeni, ojentaen kättään.

– Tässä, hän kuiskasi.

– Mitä siinä on, kysyin hiljaa.

– Räkää, kuului filosofin vastaus.

Pian nukuttiin.

Katri Saarikivi

Kirjoittaja on tutkija, joka johtaa empatian ja laadukkaan vuorovaikutuksen mekanismeja selvittävää projektia Helsingin yliopiston Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä. Hän haluaa ymmärtää paremmin todellisuutta, ei olla oikeassa. Hän ei ole ”vihervassari”, ”äärioikeistolainen” tai ”tolkun ihminen”.