Jari Ehrnroothin kolumni: Miksi tasa-arvoa rakastavat suomalaiset palvovat Linnan juhlia?

Linnan juhlat muistuttavat selostettua eliitin juhlamuotinäytöstä kansan ihailevan ja arvioivan silmän edessä, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

Linnan juhlat
Kuvassa kolumnisti Jari Ehrnrooth.
Laura Railamaa / Yle

Linnan juhlat on koko kansaa kokoava tapahtuma, joka todistaa, että jollain tasolla suomalaisten valtaenemmistö yhä haikailee yhteenkuuluvuutta ja yksimielisyyttä.

Maastamme puuttuvaa hovia korvaava presidentti-instituution lieveilmiö on tyrmäävän suosittu. Juhlatunteina joka toinen suomalainen tuijottaa suoraa lähetystä poliitikkojen, sotilaiden, virkamieskunnan, talouselämän, urheilun ja kulttuurin edustajien catwalkista ja seuranpidosta.

Koska jälkimoderni moniarvoinen väestö on jo ajat sitten jakaantunut omissa some-kuplissaan eläviin todellisuuksiin, kahden ja puolen miljoonan kansalaisen kokoontuminen television ääreen itsenäisyyspäivänä on ällistyttävä ja selitystä kaipaava ilmiö.

Linnan juhlat muistuttavat yhä enemmän selostettua eliitin juhlamuotinäytöstä kansan ihailevan ja arvioivan silmän edessä.

Mutta kuinka on mahdollista, että tasa-arvoa yli kaiken rakastavat suomalaiset palvovat muiden yläpuolelle asettuvaa parhaimmistoa, jonka presidentin kanslia valitsee ja jonka marssijärjestyksen protokolla määrää?

Legendaarinen liberaali sosiologi Erik Allardt erikoistui kansakuntien vertailuun. Hän kiteytti kerran suomalaisten arvostavan tasa-arvoa niin paljon, että pitävät palkintojen jakamista epäoikeudenmukaisena.

Tasan jakamisen hengessä on paheksuttu näkyvää menestystä, loistokasta pukeutumista ja keskivertoa korkeammalle kurottavien persoonien elämäntyyliä. Luulevatko he olevansa parempia kuin muut?

Vastaavasti myös vastikkeettoman sosiaaliturvan ja kansalaispalkan suuri kannatus nojaa samaan yltiöyhteisölliseen unelmaan, jossa sosialismi ja liberalismi sekoittuvat epärealistisella ja tarkoitushakuisella tavalla. Lähtökohtana on eksistentiaalisen tasa-arvon käsite, jossa pelkän ihmisenä olemisen katsotaan yhdenvertaisesti oikeuttavan kaikkiin mahdollisiin hyvän elämän edellytyksiin ilman yhdenvertaista omaa ponnistusta. Esimerkiksi ideologisesti työttömät eivät tunnista vapaamatkustusta ongelmaksi, vaan katsovat voivansa elää toisten kustannuksella.

Suomessahan politiikkaa tehdään puhumalla mahdollisuuksien tasa-arvosta, palvelujen yhdenvertaisuudesta, turvallisuudesta, maatalouden ja yritystoiminnan alueellisesta tukemisesta, yhteisöllisyydestä, eriarvoistumisen ja syrjäytymisen estämisestä. Kukaan ei puhu yksilön vastuuseen kannustamisesta, itsensä kouluttamisen ja kehittämisen vaatimuksista, jotka yksi ainoa elämä itse kullekin asettaa.

Linnan juhlissa me näemme kuitenkin juuri niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet omaa tietään ja asettaneet itselleen kovia vaatimuksia. Se on johtanut heidät niihin saavutuksiin joista heidät palkitaan kutsulla.

Luulisi yhteisöllistä tasan jakamista vaalivien vieroksuvan tällaista tapahtumaa. Mitä vielä. He istuvat sohvallansa pukuloistoa tuomaroimassa.

Selitys tähän kummalliseen yhteiskunnalliseen ilmiöön on lopulta yksinkertainen.

Kun Linnan juhlat ovat yhä selvemmin muuttuneet viihdealan mediatapahtumaksi, niitä on alkanut muokata massakulttuurin lainalaisuus, jonka mukaan valtaisaksi kasvanut suuri yleisö hallitsee kohdettaan. Palvottu valiojoukko menettää ylivaltansa joutuessaan suorassa lähetyksessä kilpailemaan monimiljoonaisen katsojakunnan suosiosta.

Linnan juhlien arvostusta ja suosiota selittävässä yhtälössäni vallankäyttäjät ja muu parhaimmisto joutuu näyttökokeeseen, jossa hallittavat ovat hallitsijoita. Kaiken yläpuolelle asettuu absoluuttisen yhteisön idea – kiistaton valtias Me. Tasa-arvoa pyhittävässä ajattelussa yleisön arvovalta edustaa valtakunnan korkeinta mahtia, jota kansanvaalilla valittu presidenttikin kumartaa.

Roomassahan keisari laittoi gladiaattorit areenalle taistelemaan suosiosta. Suomalaisessa tasavallassa sitä vastoin eliitti itse marssii Linnan juhlien näyttämölle taistelemaan kansan peukutuksista median armoilla.

Kuka oli kaunein, kuka komein; kuka seksikkäin, ken ikinuorin? Kenen seurallinen vetovoima oli omaa luokkaansa? Keneltä kuultiin kekseliäimmät sutkaukset ja kuka oli karismaattisin? Töppäsikö joku pukeutumisessa tai käytöksessä?

Linnassa juhlivien on turha vedota mahdollisuuksien tasa-arvoon, sillä heidät on valittu yksinvaltaisesti niistä piireistä, joissa markkinavoimat jylläävät ja vaatimustaso nousee koko ajan.

Tarkkailtujen joukossa kerran pörränneenä totean, että kotikatsomoiden makutuomareille asetelma on herkullinen. Ei muuta kuin tyylipisteitä jakamaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille - nauttikaa vallastanne väärän kuninkaan iltana!

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)