Veri vietiin rintamalle kekseliäin keinoin – Aune-Leea Huotari kantoi verta haavoittuneille sotilaille limonadipulloissa

Aune-Leea Huotari luovutti vertaan lähes neljäkymmentä kertaa talvi- ja jatkosodan aikana. Katso videolta, millaista verenluovutus oli sota-aikana.

Lotta Svärd
98-vuotias Aune-Leea Huotari ja valokuva hänestä itsestään sodan aikana.
Verilottana Aune-Leea Huotari kuljetti verta haavoittuneille sotilaille ja kun varastot ehtyivät, hän luovutti verta itse.

Sota on jotain sellaista, joka ei lähde pois mielestä, sanoo kajaanilainen Aune-Leea Huotari. Nyt 98-vuotias Huotari oli mukana sekä talvi että jatkosodassa, ja joka päivä hänen mieleensä tulee tapahtumia sodan ajalta.

– Luovutin vertani 38 kertaa. Monta kertaa enemmänkin olisin luovuttanut, jos se olisi ollut mahdollista, lottana toiminut Huotari kertoo.

Talvisodan aikana Huotari oli Kajaanin sotasairaalassa tekemässä siteitä ja muita tarvikkeita. Jatkosodassa hän palveli verilottana. Huotari kuljetti verta Kajaanista kenttäsairaaloihin ja joukkosidontapaikoille Uhtuan suuntaan sekä auttoi veren antamisessa potilaille.

Vanhus katsoo kirjaa.
Aune-Leea Huotari muistaa lottana päiviensä olleen pitkiä ja työntäyteisiä. Tunteja ei laskettu, tehtiin siteitä ja tarvikkeita sekä autettiin kaikessa, missä apua tarvittiin.Jarmo Nuotio / Yle

Huotarin vastuulla oli myös verestä huolehtiminen. Veri pullotettiin limonadipulloihin, suljettiin tiiviillä korkilla ja kuljetettiin eteenpäin.

Veri pakattiin 24 pullon laatikoihin, jotka painoivat niin paljon, että Huotari ei jaksanu nostaa niitä itse. Matkalla verilotan piti huolehtia, että kylmällä ilmalla pullot pysyivät riittävän lämpiminä ja lämpimällä kelillä viileinä. Välillä veri loppui määränpäässä, ja silloin Huotari luovutti sitä itse lisää.

– Viimeisen kerran luovutin vertani Uhtualla saksalaisessa kenttäsairaalassa vaikeasti loukkaantuneen suomalaisen upseerin hoitamiseen. Hänen hevosensa oli vauhkoontunut venäläisen pommikoneen pudottaman pommin räjähdettyä. Miehen sisäelimet olivat käytännössä kokonaan hajalla, Huotari muistelee.

Veren kuljettaminen rintamalle ei ollut helppoa

Matka rintamalle piti sisällään omat vaaransa, kuten pommitukset.

– Eräänäkin aamuna olimme lähdössä viemään verta lentokuljetuksena, mutta ilmatorjunta varoitti viidestä venäläisestä pommikoneesta, jolloin matka meni hevos-, auto- ja junayhdistelmäksi, Aune-Leea Huotari kertoo.

Kotikaupunkia Kajaania pommitettiin useasti, ja se on jäänyt myös Huotarin mieleen. Talvisodassa parin kuukauden aikana pommituksissa tuhoutui suuri määrä rakennuksia ja kuolonuhreja pommit vaativat lähes sata.

– Pahimpana yönä 54 erilaista asuntoa tuhoutui Kajaanissa, eniten raunioita oli Purolassa. Kajaani oli pieni maalaiskaupunki, jossa lähes jokaisessa talossa oli eläimiä. Niitä ihmiset veivät sitten tuttujen tai sukulaisten navetoihin suojaan pois kaupungista.

Minulle annettiin ladattu pistooli ja sanottiin, että jos joku tuosta ovesta yrittää tulla sisään, ammu.

Aune-Leea Huotari

Lotta Svärd Säätiö nimesi Huotarin Vuoden 2019 Lotaksi (siirryt toiseen palveluun). Kunniamaininnan perusteluissa korostetaan erityisesti Huotarin tekemän työn määrää sota-aikana.

Huotarille tunnustus oli yllätys, sillä hän kokee tehneensä vain saman työn kuin muutkin rintamalla olleet lotat.

– Ehkä valintaan vaikuttaa se, että viimeisen kerran rintamalla käydessäni vuonna 1944 olin viimeinen nainen, joka siellä oli jäljellä. Saksalaisetkin olivat lähettäneet omat sairaanhoitajansa pois. Tukikohdasta näin alhaalla venäläiset. Ei minua pelottanut, vaikka saman korsun ulkopuolelle venäläispartio oli ampunut kolme suomalaista pari päivää aiemmin.

Rauhan hiljaisuus oli ensin järkytys

Huotari kertoo rauhallisella äänellä, millainen viimeinen lähtö rintamalta oli vuonna 1944. Kaikille oli selvää, että mitä vain voi tapahtua.

– Minulle annettiin ladattu pistooli ja sanottiin, että jos joku tuosta korsun ovesta yrittää tulla sisään, ammu. Aamulla tarkastuskäynnillä ollut kenraali otti minut omaan autoonsa ja suojaansa. Hän sanoi, että jos jotain selkkausta tulee, juokset minkä jaloista pääset ja menet piiloon johonkin ryteikköön.

Kädet pantiin ristiin ja rukoiltiin, että rakas Jumala, anna tämän loppua nyt.

Aune-Leea Huotari

Auto selvisi omien puolelle, mistä Huotarille järjestettiin kyyti Kajaanin sotasairaalaan.

– Olin niin heikossa kunnossa ja väsynyt, että jouduin kahdeksi viikoksi sairauslomalle.

Sitten tuli rauha.

– Tuntui, että se ei voi olla totta. Oli hiljaista. Se oli tilanne, jossa kädet pantiin ristiin ja rukoiltiin, että rakas Jumala, anna tämän loppua nyt.

Ja sitten oli pakko jatkaa

Rauhan aika oli lotalle uusi haaste. Hän jäi auttamaan sairaalaan, sillä siellä tarvittiin apua. Aseiden hiljeneminen ei merkinnyt sitä, että kaikki olisi jatkunut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

– Sairaala oli täynnä potilaita. Sotilaat tarvitsivat hoitoa edelleen. Nyt sinne tulivat myös siviilit, joille ei sodan aikana voitu tarjota hoitoa.

Elämä jatkui myös Huotarilla. Työuraa kertyi vaatekaupan myyjänä sekä matkaoppaana.

– Ei siinä vaihtoehtoja ollut. Olin kymmenhenkisen perheen vanhin lapsi, joten oli pakko jatkaa.

Vanhus istuu nojatuolissa
Vaikka Suomi on vuosien aikana muuttunut, Huotari on ylpeä kotimaastaan.Jarmo Nuotio / Yle

Aviomiehen kanssa Huotari sai kaksi lasta. Hän ei lopettanut palvelemista vaan on vuosien mittaan ollut vahvasti mukana Rintamanaisten toiminnassa.

Huotari puhuu avoimesti asioista, joista moni veteraani vaikenee.

– Ymmärrän haastatteluista kieltäytyjiä hyvin. Moni joutui katsomaan, kuinka kaveri vieressä kaatui ja itse jäi pystyyn. Se painaa monia veteraaneja vieläkin, tiedän sen.

Huotari kulkee rollaattorin avulla asunnossaan ja pohtii Suomea.

– Totta kai Suomi on muuttunut vuosien varrella, mutta suomalaiset ovat suomalaisia. Vaikka moni tiedemies ja muu on täältä muualle lähtenyt, kyllä oma kotimaa on kuitenkin kaikkein tärkein.

Lue lisää aiheesta:

94-vuotias Vuoden lotta asuu yksin keskellä maaseutua: "Tieto siitä, että meillä yhä liehuu sinivalkoinen lippu vapaan taivaan alla, riittää"