Reetta Rädyn kolumni: Osaatko vastata kysymykseen: mitä sinulta odotetaan työssäsi?

On suuri onni tehdä työtä, jonka tarkoitus on itsellä kirkkaana mielessä. Erityinen onni on kohdannut niitä, joilla on riittävät resurssit tehdä työtään, kirjoittaa Reetta Räty.

työtehtävät
Reetta Räty
Antti Haanpää / Yle

Tietenkin olisimme voineet puhua kavereiden ja kollegojen kanssa muustakin kuin töistä, kun kokoonnuimme ennen joulua illanistujaisiin tai kahvittelemaan. Mutta työt olivat päällimmäisenä mielessä.

Joka syksy sama tilanne: maailma valmiiksi ennen joulua.

Joka syksy sama tunne: kaikkea ei ehdi, väsyttää, mietityttää miksi tingimme mieluummin laadusta kuin määrästä.

Kaverini tekevät enimmäkseen kasvatus- tai asiantuntijatyötä. Konttoreissa ja kokouksissa istutaan, uudistuksia käynnistetään, projekteja ja lapsia paimennetaan.

Työn määrä on vakio, eli sitä on paljon. Ongelma on se, että monilla on vuosienkin kokemuksen jälkeen epämääräinen kuva oman työn tavoitteista.

Kysyn nykyään stressiä valittavilta ihmisiltä: tiedätkö, mitä sinulta odotetaan töissä?

Ajattelen, että kysymykseen pitäisi pystyä vastaamaan välittömästi. Kai nyt jokainen tietää, mitä päämäärää varten ihan koko elämä järjestetään työn kautta!

Käsittämättömän moni ei kuitenkaan osaa vastata kysymykseen selkeästi.

Priorisoinnista puhutaan paljon, mutta sitä toteutetaan vähän.

Kerrataan: Mitä sinulta odotetaan työssäsi?

Kyselen tätä itseltänikin, vaikka olen yrittäjä, eikä minulla ole yksittäistä työnantajaa, johtoa tai intranetin visio-linkkiä, josta voisin tarkistaa vastauksen. Tuntuu kuitenkin tärkeältä asettaa itselleen tavoitteita ja raameja.

Toki moni pystyy vastaamaan kysymykseeni mietittyään hetken. On kaikenlaisia tavoitteita, vähän sitä, vähän tätä, uudessa projektissa myös tuota. Osalla on kuva siitä, mitä työssä olisi tarkoitus tehdä, mutta aika menee muuhun. ”Paperinpyöritykseen”, kuten sanotaan.

Priorisoinnista puhutaan paljon, mutta sitä toteutetaan vähän. Kuulostaako tutulta: henkilöstöä on leikattu, töitä ei ole vähennetty, johto kertoo, että digitalisaatio tai uudelleenorganisoituminen ratkaisevat työvoiman puuttumiseen liittyvät ongelmat? Tai: henkilöstöä on leikattu, mutta resurssit ovat leikkausten jäljiltä eri paikassa kuin tärkeimmät työt? Tai: työn teon mittaamiseen menee lähes yhtä paljon aikaa kuin itse tekemiseen?

Työn määrä ei tosiaan tunnu selittävän ihmisten innostuksen tai turhautumisen tasoa.

Haastattelin hiljattain ison konsernin johdosta eläköitynyttä naista. Hän sanoi oppineensa, että edes talousosastoa eivät motivoi numerot. Työllä pitää olla muu päämäärä.

– Ei hosumista sinne tänne, vaan kirkas suunta. Fokus ihmisiin, ei asioihin, hän sanoi.

Oli helppo nyökytellä. Työn määrä ei tosiaan tunnu selittävän ihmisten innostuksen tai turhautumisen tasoa. Stressitaso, epämääräisyys, arvottomuuden tunne, huono johtaminen, toki myös työntekijän oma asenne vaikuttavat enemmän.

Pidän lähtökohtana, että työelämä on kiireistä, muuttuvaa, tempoilevaakin, mutta ihmisille pitäisi pyrkiä selittämään, miksi nyt tehdään tätä, vaikka viime vuonna suunta oli toinen. Jos kunnon selitystä ei pystytä antamaan, ei ole ihme, että fiksut ihmiset oireilevat. On järjetöntä olettaa, ettei ihminen huomaisi, kun häntä pidetään sätkynukkena.

Monet suomalaiset ovat niin tunnollisia ja ammattiylpeitä, että heidän on hankala tehdä työtä, jonka suuntaa he eivät joko ymmärrä tai allekirjoita. (Jos taas ymmärtää suunnan, mutta ei allekirjoita sitä, on parempi katsella muita hommia. Arvoristiriita vie motivaation ja voimat.)

Miksi suomalaiset olisivat tässä suhteessa erityisiä, ainahan me kuvittelemme olevamme?

No, ajattelen, että vapaa lapsuus ja omaa ajattelua korostava koulu tekevät meistä omatoimisia ja itsenäisiä työntekijöitä. Meitä on vaikeampi johtaa pelkillä käskyillä, koska olemme saaneet lapsesta asti vastuuta ja selityksiä sille, miksi tehdään niin tai näin (kuten huomaatte, en ole käynyt armeijaa). Sanotaan, että Suomi on insinöörijohtajien maa, ainakin on ollut. Niin on, mutta insinöörit ovat johtaneet itsenäisiä, bullshit-puheelle allergisia työntekijöitä. Sillä on seurauksensa, ja ne ovat hyviä: meille on vaikea syöttää wow-huttua, kun meistä on kasvatettu asiapenttejä, joiden mielestä paras argumentti ratkaisee ja ihmisten sanaan voi luottaa.

Työ muistuttaa elämää siinäkin suhteessa, että tärkeimmät asiat ovat yksinkertaisia.

Se on väärinkäsitys, että ilman strategioita, missioita ja visioita työelämä olisi parempaa, ”keskityttäisiin olennaiseen”. Haluan puolustaa strategiatyötä. Parhaimmillaan se juuri vastaa kysymykseen siitä, mihin me olemme ryhmänä matkalla. Mitä tavoittelemme, millä keinoilla, mikä on minun osuuteni kokonaisuudessa? Hyviä, arkisia kysymyksiä, joita pitäisi kysyä enemmän eikä vähemmän. Minusta se on arvokasta, että työntekijä sitoutuu yhteiseen tavoitteeseen.

Nykyään ajatellaan, että kaiken työn pitää olla ”merkityksellistä”. Esimerkiksi vanhusten tai lasten hoitaminen on kiistatta merkityksellistä, mutta silti siinä väsyy ja turhautuu, jos työtä ei ehdi tehdä kunnolla.

Työ muistuttaa elämää siinäkin suhteessa, että tärkeimmät asiat ovat yksinkertaisia. On suuri onni tehdä työtä, jonka tarkoitus on itsellä kirkkaana mielessä. Erityinen onni on kohdannut niitä, joilla on lisäksi riittävät resurssit tehdä työtään.

Reetta Räty

Kirjoittaja on kuusamolais-helsinkiläinen toimittaja, jonka oman yrityksen strategiapäivillä makoillaan sohvissa ja puhutaan samassa lauseessa rahasta ja rakkaudesta.