Paula Takion kolumni: Tarvitseeko putkimiehen osata ruotsin kieltä?

Kaikkien työntekijöiden on oltava valmiit omaksumaan uutta tietoa nykyisessä työelämässä. Tästä syystä myös ammattikoulujen opiskelijoille on tarjottava yleissivistävää opetusta kuten kielitaitoa, kirjoittaa opettaja Paula Takio.

kielet
Paula Takio
Kalle Mäkelä

Milloin rekkakuski tarvitsee ruotsia? Miltä tuntuu koneistajasta, kun ulkomailta tulee uusi CNC-sorvi, ja sen käytön opastaja puhuu vain englantia? Entä jos kunnossapitoasentajalle tarjotaan mahdollisuutta lähteä ulkomaille keikkahommiin?

Ammattikoulun kieltenopettajana törmää aika ajoin asenteeseen, että teen turhaa työtä. Minulle on opettajakollega käynyt kesken ruotsin tunnin sanomassa, että hän ei ole koskaan tavannut putkimiestä, joka ruotsia olisi tarvinnut.

Olen kuullut, että en ole oikea opettaja, koska olen kielten opettaja. Viimeisimpänä nettikeskustelussa lukion opettaja ihmetteli, miksi amiksen opiskelijoita ylipäätään kiusataan yleissivistävillä aineilla. Eikö heidän olisi parempi keskittyä ammatillisiin aineisiin ja käytännön töihin?

Miksi me sitten kiusaamme ammatillisia opiskelijoita yleissivistävillä aineilla? Emme me heitä kamalasti nykyään kiusaakaan: englantia on enää kaksi lyhyehköä kurssia pakollisina opintoina, ruotsia vain yksi. Paljon kuitenkin kohistaan, että peruskoulun jälkeen nuorten yleisissä tiedoissa ja taidoissa voi vielä olla hälyttäviäkin puutteita.

Opiskelijoiden kanssa täytyy toki tehdä töitä, jotta saa heitä motivoiduksi opiskelemaan esimerkiksi kieliä. Syy ei useimmiten ole se, että kielten osaaminen olisi nuoren mielestä turhaa. Yleisemmin syy on siinä, että teoria-aineiksi miellettyjen aineiden oppiminen on aina tuntunut vaikealta ja se ahdistaa.

Tiukassa on se kuvitelma, että englannin tunnilla päntätään vain persoonapronomineja.

Minulla on toki oma lehmä ojassa kun rummutan näiden aineiden opetuksen tarvetta: rakastan tätä työtä nimenomaan ammatillisessa koulutuksessa. Sen käytännönläheisyyttä ja sitä, että saan koko ajan perehtyä kiehtoviin erilaisiin ammattialoihin ja pohtia, miten suunnittelen kieltenopetuksen juuri käytännön tarpeisiin. Sama pätee muihinkin yleissivistäviin opintoihin: käytäntö on kaiken a ja o.

Äskettäin kollegani yllättyi huomatessaan, että minä osaan puhua hänen työsalissaan olevista työkaluista englanniksi, vaikka juuri niitähän me englannin tunneillakin käsittelemme. Tiukassa on se kuvitelma, että englannin tunnilla päntätään vain persoonapronomineja.

Monen kielteiseen asenteeseen vaikuttanee se, että jossain vaiheessa ryhdyttiin niin kovasti korostamaan ammatillista koulutusta lukion rinnalla väylänä korkeakouluopintoihin, että yhteisten aineiden merkitystä puitiin lähinnä vain jatko-opiskelukelpoisuuden kannalta.

Facebookin uutisvirrassa silmiini osui taannoin video, jossa brittiläinen koulutusalan ihminen murehti sitä, että yliopistoissa -- ja varsinkin maan parhaissa yliopistoissa -- ovat aliedustettuina ”valkoisen työväenluokan” nuoret.

Meidän on pidettävä huolta siitä, että myös lyhyemmän koulutuspolun valinneille nuorille tarjotaan riittävästi yleisiä yhteiskunnassa ja elämässä pärjäämisen taitoja.

Hyvin nopeasti keskustelu kääntyi tutusti siihen, miksi ihmeessä vain korkeakoulutettu kelpaa yhteiskunnalle. Miksi pitäisi opiskella yliopistossa, jos ei halua? Väittelyssä nousee usein esille monen tunne, ettei alemman koulutustason ihmisiä arvosteta, vaan akateemista uraa tuputetaan kaikille.

Ammatillisen koulutuksen tulee nimensäkin mukaisesti olla käytännönläheinen väylä työelämään, mutta meidän on pidettävä huolta siitä, että myös lyhyemmän koulutuspolun valinneille nuorille tarjotaan riittävästi yleisiä yhteiskunnassa ja elämässä pärjäämisen taitoja.

Olen lukenut puheenvuoroja, joiden mukaan nykymaailmassa ja tulevaisuudessa työntekijältä odotetaan taitoa arvioida työtään, ei pelkkää yksioikoista suorittamista. Lisäksi mobiilimaailmassa asiakkaat haluavat nopeita päätöksiä ja ratkaisuja, joita työntekijä ei enää ehdi pyytää pomoltaan vaan hänellä itsellään täytyy olla kykyä hahmottaa päätöstensä seuraukset.

Kukaan ei voi enää todistuksen saatuaan jäädä lepäämään laakereillaan ja kuvitella, että on valmis ammattiinsa loppuelämäkseen.

Yhdistävä tekijä sekä korkeasti koulutetuille että alemman koulutustason ammattilaisille on varmasti se, että kukaan ei voi enää todistuksen saatuaan jäädä lepäämään laakereillaan ja kuvitella, että on valmis ammattiinsa loppuelämäkseen.

Työnantajille on eduksi, että kaikki työntekijät ovat valmiita omaksumaan uutta tietoa ja ovat kiinnostuneita alan kehityksestä, ei vain korkeakoulutettu henkilöstö. Mekaaninen mallioppiminen ei anna valmiuksia tällaiseen vaan pahimmillaan johtaa siihen, että työyhteisössä toistetaan vanhoja tapoja ja rutiineja vain koska näin on aina ennenkin tehty.

Kvartaalitalous ja sellainen ihanne, että tulokset näkyvät heti paikalla, ei sovellu sellaisenaan koulutukseen. Koulutuksen tulokset näkyvät joskus vasta vuosikymmenien päästä. Koulutuksen tavoite ja hyvä tulos on jo se, että valmistuneilla ihmisillä on myönteinen asenne ja taidot uuden oppimiseen jatkossakin. Kaiken koulutuksen täytyy avata ovia ja maailmoja eikä rajata mahdollisuuksia.

Paula Takio

Paula Takio on kieltenopettaja Turun Ammatti-instituutissa. Opettajan töitä hän on tehnyt niin vankilassa kuin eduskunnassakin. Hän on myös freelance-kääntäjä ja on tutkinut keskiajan kirjoituksia ja viihtyy työssään nuorten parissa.