Maryan Abdulkarimin kolumni: Tarinat auttavat meitä ymmärtämään muitakin näkökulmia kuin omaamme

Vahvimmista tarinoista tulee normeja ja lakeja. Obaman säätiön vieraana ollessaan Maryan Abdulkarim vaikuttui tarinoiden voimasta.

Tarinat ja ilmiöt
Maryan Abdulkarim
Maryan AbdulkarimShoot Hayley

Yhdysvaltain edellisen presidentin Barack Obaman perustama säätiö kutsui minut marraskuussa vuoden 2018 Summitiin Chicagoon.

Tapahtuman avajaistilaisuudessa istahdin penkkiriville salin takaosaan, viereeni istuutui nuori amerikkalainen. Hän esittäytyi Taraksi. Lavalla haastateltavina olivat olympiapronssimitalisti Ibtihaj Mohammed ja baseball-pomo Theo Epstein, joka sai 28-vuotiaana Boston Red Soxin johdettavakseen. Supatimme Taran kanssa hiljaa takapenkillä lavan tapahtumia.

Myöhemmin, nuori amerikkalainen asteli lavalle kertomaan tarinaansa. Tunnistin hänet vieruskaverikseni Taraksi (siirryt toiseen palveluun). Tara vetosi kuulijoihin kertomalla oman tarinansa.

Tara Westover on tohtorin tutkinnon omaava historioitsija ja kirjailija. Hän syntyi Idahossa, Yhdysvalloissa uskonnolliseen perheeseen (siirryt toiseen palveluun), jonka isä ei luottanut viranomaisiin, ja jossa valmistauduttiin maailman loppuun. 17-vuotiaana Tara päätti opiskella. Kymmenessä vuodessa hän oli suorittanut tohtorin tutkinnon historiassa. Hän on kirjoittanut myös kirjan, jossa hän kertoo tarinansa.

Taran puheenvuorosta kirjoitin puhelimeni muistioon seuraavan lauseen.

"Koulutuksen kuuluu olla epämukavaa, siten erotamme sen propagandasta."

Tosiaan, koulutus on epämukavaa. Tieto, jota itse käsittelen liittyy usein historiaan. Mitä tapahtui, missä ja kenelle.

Historia ei kuitenkaan ole yksinkertaista, siinä on kerrostumia ja vivahteita. Se ei ole mustavalkoista, vaikka joskus mieli kaipaisi asioihin selkeyttä. Historiasta on vaikea löytää täydellisiä sankareita, sillä lähes jokaisesta löytyy tietoa, joka sotkee sankarin palvonnan.

Tarina on kuitenkin vain yksi tarina, yksi näkökulma.

Usein se voittaa, joka osaa kertoa paremman tarinan kuin vastapuoli. Historian kirjoihin ovat useimmin jääneet voittajien kertomat tarinat.

Tarina on kuitenkin vain yksi tarina, yksi näkökulma. Se ei kerro sitä, mitä kaikkea oikeasti on tapahtunut. Tarina voi sitoa menneen nykyhetkeen ja rakentaa sillan tulevaisuuteen.

Olisiko niin, että jos haluamme ihmisinä etsiä tapaa elää rinnakkain ja käsitellä eroavaisuuksiamme, meidän tulisi aloittaa luopumalla mielikuvista voittajista ja häviäjistä, liian hyvistä tarinoista?

Kehen samaistumme?

Viime vuosina on pohdittu paljon, kuka kertoo kenen tarinaa ja onko vähemmistöille riittävästi esikuvia, joihin samaistua. Jokainen toivoisi voivansa olla yksilö, ei ainoastaan ryhmänsä edustaja.

Obaman säätiön tilaisuudessa kirjailija, mestarillinen tarinoiden kirjoittaja Zadie Smith onnistui puheenvuorossaan kiteyttämään koko kulttuurisesta omimisesta käydyn keskustelun ytimen.

– Tämä on elämäsi tämän kirjan keston ajan. Samaistu siihen, kuten minä samaistun lukiessani kirjojasi, Smith sanoi.

Vaatimus siitä, että lukijan tulisi suhtautua tarinoihin omanaan sen hetken, kun he tarinaa lukevat, kiteytti olennaisen. Kehen samaistumme? Milloin tarina on yleismaailmallisen? Milloin tarina luokitellaan “toisen” tarinaksi, joka luetaan etäänpää?

Erilaiset tarinat mahdollistavat eri näkökulmien esiintulon. Koulutus taas tarjoaa työkalut käsitellä tarinoita ja analysoida niitä. Samaistumalla toisen tarinaan voimme ymmärtää, että jopa samassa maassa asuessamme kokemuksemme saattavat olla niin erilaisia, että ratkaisumme ongelmiin tuntuvat olevan kaukana toisistaan.

Mitä enemmän näkökulmia, sitä eheämpi kuva kokonaisuudesta muodostuu.

Ehkä tuhannen vuoden päästä oppikirjoissa mainitaan Barack Obama hänen lastensa tai puolisonsa saavutusten kautta.

Viimeisenä päivänä päätöstilaisuudessa Presidentti Obama nousi lavalle. Kuuntelin häntä ja mietin, mikä tulee olemaan tarina Yhdysvaltain ensimmäisestä afroamerikkalaisesta presidentistä – tai oikeastaan ensimmäisestä mustasta presidentistä länsimaissa. Vai tuleeko historia muistamaan hänet jostain muusta, mitä hän ei ole edes vielä ehtinyt tehdä?

Ehkä tuhannen vuoden päästä oppikirjoissa mainitaan Barack Obama hänen lastensa tai puolisonsa saavutusten kautta. Voi olla, että tarina vallasta, joka Obamalla oli, ei olekaan se merkityksellisin tarina. Ehkä merkityksellisintä onkin se, mitä Obama teki jättääkseen maailman parempaan tilaan, kuin missä hän sen vastaanotti.

Kauan sitten, kuulin erään viisauden: "Me emme peri maailmaa vanhemmiltamme, vaan lainaamme sen lapsiltamme." Siinä olisi tarina, jonka soisi valtavirtaistuvan juuri nyt.

Maryan Abdulkarim

Kolumnisti on kulttuurin ja median sekatyöläinen, joka aina uudelleen hämmentyy kissanhiekkavalikoiman laajuudesta. Tamperelaistaustainen vapaa kirjoittaja asuu Helsingissä.