Tällaista on lasten pohjaton yksinäisyys Suomessa: “On äidin elämä ja isän elämä ja minä jossain siinä välissä”

Väitöstutkimus kertoo, mistä eroperheiden lasten yksinäisyys syntyy. Turvapaikanhakijalasten yksinäisyyttä ruokkivat jatkuvat siirrot Suomessa.

yksinäisyys
Päiväkotilapset pitävät toisiaan kädestä kiinni.
Vanhempien eron kokeneet lapset pyrkivät ratkaisemaan perheestään kumpuavaa yksinäisyyttä muun muassa vertaistuen avulla: moni etsii seuraa muista eroperheiden lapsista.Emilia Malin / Yle

Myös eheän, idyllisen perheen lapsi voi olla yksinäinen perheessään, paljastaa hiljattain tarkastettu tamperelainen väitöstutkimus.

Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten neuropsykiatrian yksikön sosiaalityöntekijä Outi Kauko halusi tutkia perheestä kumpuavaa lasten yksinäisyyttä, sillä aihetta ei ole Suomessa juuri tutkittu. Aiemmat lasten yksinäisyyden tutkimukset ovat pureutuneet ennemminkin kavereiden puutteesta johtuvaan yksinäisyyteen.

Kauko työskenteli aiemmin koulukuraattorina ja huomasi työssään, että lapsia koskettaa myös yksinäisyys suhteessa vanhempiinsa.

Hän tutki väitöskirjassaan muun muassa vanhempiensa eron kokeneiden 12–15-vuotiaiden kirjoituskilpailuun lähettämiä kirjoituksia. Niissä lapset osasivat sanallistaa sen, millaisia tunteita perhe-elämän muutos synnytti.

Lapset kuvasivat, että he seurasivat elämäänsä kuin sivusta, irti kaikista muista.

Outi Kauko

– Aiemmin on ajateltu, että tietenkin lapsi on osa eheää perhettä. Huomasin, että näin se ei automaattisesti olekaan. Lapsi voi kokea kuulumattomuuden tunnetta, että hän ei vain kuulu perheeseensä, Kauko kertoo.

Etenkin vanhempien eron keskellä lapset ja nuoret kuvasivat kuulumattomuuden tunnetta tarkasti. Kaukon yllätti se, että kuulumattomuuden tunne saattoi herätä jo ennen itse eroa.

– Eräskin lapsi kuvasi, että on äidin elämä ja isän elämä ja minä sitten jossain siinä välissä. Näissä eron tilanteissa molemmat vanhemmat saattavat unohtaa olla läsnä lapselle ja kuulla häntä riitojen ja päätösten keskellä, Kauko sanoo.

Kuvassa Outi Kauko.
Outi Kauko tunnisti pienten lasten yksinäisyyden jo aiemmassa työssään koulukuraattorina ja päätti siksi tutkia aihetta väitöskirjassaan.Anni Tolonen / Yle

Tutkimuksessaan Kauko huomasi, että kuulumattomuuden tunne ja yksinäisyys olivat pitkäkestoisia ja tunnetasoltaan syviä ja vakavia. Erosta heräävä yksinäisyys voi usein olla sen kaltaista, ettei lapsella itsellään ole keinoja ratkaista sitä.

Kun vanhemmilla on oma kriisinsä, kumpikaan ei välttämättä jaksa tai muista miettiä, miten lapsi kriisiin suhtautuu.

– Lapsi saattaa itse yrittää sovitella vanhempiensa ristiriitoja ja näin saada kuuluvuuden tunnetta takaisin.

– Lapsi voi huomata, että vanhempi on kyllä läsnä, mutta ei läsnäoleva. Yksinäisyys suhteessa vanhempiin laajeni monilla myös kaveripiiriin. Lapset kuvasivat, että he seurasivat elämäänsä kuin sivusta, irti kaikista muista, Kauko lisää.

Eroperheiden lapset osaavat sanallistaa yksinäisyyttä

Väitöksen tulosten mukaan suomalaisilla lapsilla ja nuorilla on kuitenkin omat tapansa sietää ja ratkaista vaikeita yksinäisyyden tunteita. Osa eroperheiden lapsista etsi vertaistukea, toiset turvautuivat lemmikkiensä seuraan.

Etenkin ajan kuluminen helpotti tilannetta.

– Eron jälkeen lapsi etsii paikkaansa. Jos isä tai äiti vielä luo uutta perhettä ja lapsi saa uusia perheenjäseniä, vie aikansa löytää oma tila.

Lapsen yksinäisyyttä voi olla vaikea tunnistaa ja tavoittaa. Vaikka lapsi tahtoisi vetäytyä yksinoloon, se ei vielä tarkoita, että hän karttelisi sosiaalisia suhteita kuulumattomuuden tunteen vuoksi.

– En itse kysynyt tutkimuksessa, kokivatko lapset olonsa yksinäisiksi, vaan mitä yksinäisyys on ja he osasivat itse kuvailla sitä. Ehkä vanhemman kannattaa kysyä, millaisena lapsi yksinolon kokee. Jos vastaus on, että epämieluisena, sitten kannattaa jo tehdä johtopäätöksiä, Kauko miettii.

Turvapaikanhakijalapset kaipaavat läheisiä aikuisia

Kauko tutki väitöksessään myös yksin Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijalasten ja -nuorten kokemaa yksinäisyyttä.

Aihetta on Suomessa aiemmin tutkittu vain vähän, jos lainkaan.

Kaukon haastattelemat lapset olivat saapuneet Suomeen sotien runtelemista maista. Lapset olivat kadottaneet läheisensä eivätkä välttämättä tienneet, missä heidän vanhempansa olivat, tai elivätkö he enää lainkaan.

Vanhempien ja etenkin äidin kaipuu nousi tutkimuksessa esiin jopa aikuisuutta lähenevillä nuorukaisilla.

– Näiden lasten yksinäisyys oli syvää, koskettavaa ja aika pohjatonta. Lapset elävät tilanteessa, jossa he kaipaavat äitejään ja samalla tietävät, että eivät ehkä enää koskaan tapaa heitä.

He pyrkivät peittelemään jopa toisiltaan vanhempiensa kaipuun.

Outi Kauko

Kaukon mukaan suomalainen vastaanottojärjestelmä ei pysty täyttämään lasten kaipaamien aikuisten tarvetta. Lapsilla on esimerkiksi virallisia edustajia, jotka valvovat lasten etua, mutta eivät ole lapsen arjessa mukana.

– Osa lapsista kuvasi, miten päivittäisestä hoidosta ja huolenpidosta vastaava perheryhmäkodin työntekijä saattoi tuntua kuin äidiltä. Ongelmana oli, että työntekijät tekevät töitä vuoroissa ja vaihtuvat.

Turvapaikanhakijalapsilla korostui tapa selviytyä yksinäisyydestä puhumattomuuden avulla. Vaikka perheryhmäkodissa asuisi ikätovereita, jotka ovat kokeneet Suomeen saapumisen yksin, pakenemisen kokemuksista ja kaipuusta vaietaan.

– He pyrkivät peittelemään jopa toisiltaan vanhempiensa kaipuun. Puhumattomuudesta rakennettiin selviytymismekanismi, jolla vaikeiden tunteiden kanssa koetettiin pärjätä.

Ei aikaa hyvästeille

Monet Kaukon haastattelemista turvapaikanhakijalapsista ovat joutuneet muuttamaan myös Suomen sisällä lukuisia kertoja.

Lapsi on saatettu ensin sijoittaa Suomeen tulon vaiheessa yhteen asuinyksikköön ja sitten eri ryhmäkodeista asumaan kunnan perheryhmäkotiin.

Kun lapsi joutuu eroon vanhemmistaan ja saapuu aseellisen konfliktin keskeltä vieraaseen maahan, jatkuva muuttaminen ei tue kuuluvuuden tunteen kehittymistä.

Lapset ovat tilanteessa, jossa huominen saattaa tarkoittaa jälleen uutta asuinpaikkaa.

Outi Kauko

Suomalaisessa lastensuojelulaissa lapsen jatkuvaa, uutta sijoittamista pyritään välttämään ja syystäkin, mutta tämä ei koske turvapaikanhakijalapsia, sanoo sosiaalityöntekijä Kauko.

Asuinpaikan muutos merkitsee usein myös oman edustajan vaihdosta.

– Nämä lapset ovat tilanteessa, jossa huominen saattaa tarkoittaa jälleen uutta asuinpaikkaa. Usein lähdöt tapahtuvat niin nopeasti, että he eivät ehdi hyvästelemään uusia sosiaalisia kontaktejaan, ystäviään ja tuttuja työntekijöitä, Kauko toteaa.

Tokaluokkalaisen kaverin kaipuu

Kaukon väitöstutkimuksen kolmantena aineistona olivat suomalaisten tokaluokkalaisten haastattelut.

– Jo tokaluokkalaiset pystyivät tekemään eron yksinolon ja yksinäisyyden välille ja se on merkittävää, Kauko toteaa.

Kauko keskittyi tokaluokkalaisten haastatteluissa koulun jälkeisiin iltapäiviin, hetkiin, jotka tokaluokkalaiset viettivät yksin.

Moni kertoi, että lemmikki toi seuraa ja helpotti oloa.

Outi Kauko

– Tokaluokkalaisilla yksinäisyys oli muita aineistoja arkipäiväisempää, hetkittäistä ja ohimenevää. He kaipaisivat ennen muuta ikätovereidensa seuraa, eivätkä niinkään vanhempiaan.

Tokaluokkalaisilla yksinäisyyttä herätti myös koulupäivän jälkeisten iltapäivien tylsyys. Kun vanhemmat eivät olleet paikalla ja kaverit eivät päässeet kylään, oli itse keksittävä ratkaisuja.

– Moni kertoi, että lemmikki toi seuraa ja helpotti oloa. He oppivat pärjäämään yksinäisyyden tunteen kanssa ja keksimään itse siihen ratkaisuja, Kauko kuvaa.