Pojan lähtö armeijaan on monelle isälle itkun paikka, mutta siitä ei puhuta — "Kun Henri tuli lomille, hössötin hirveästi ja siivosin talon viimeisen päälle"

Monelle nuorelle armeija on kiitotie itsenäiseen elämään, mutta myös isät etsivät paikkaansa tyhjenevässä kodissa.

asevelvollisuus
Henri, Heikki ja Hannu Helve poseeraavat kotipihansa edustalla.
Hannu Helve (oik.) jatkaa asepalvelustaan varusmiesjohtajana Kainuun prikaatissa. Vasemmalla veli Henri ja taustalla isä Heikki Helve. Antti Karhunen / Yle

Kuinkahan sillä menee? Saakohan se unen päästä kiinni?

Kolme vuotta sitten tammikuussa siilinjärveläinen Heikki Helve istui keskellä yötä poikansa Henrin sängyllä. Kammari tuntui tyhjältä ja olo ontolta. Pari päivää aikaisemmin Helve oli kyydinnyt esikoisensa Kainuun prikaatin porteille.

– Tajusin, kuinka iso ja vääjämätön muutos se oli, kun poika itsenäistyi. Kävin mielessäni läpi mennyttä aikaa, yhteisiä tekemisiämme ja lasten kasvua, Helve muistelee.

– Se pani miettimään myös omaa roolia isänä. Miten olen toiminut ja miten minun pitäisi jatkossa toimia? Osasinko nauttia yhteisistä hetkistä?

Ikävä ja haikea olo vetivät miehen mielen molliin, mutta samalla Helve katsoi ylpeänä, kun poika lähti armeijaan hyvillä mielin. Tunteiden tuiverrus hämmensi isää.

– Siitä oli jopa yllättävän vaikea päästä eteenpäin, Helve muistelee.

Isyys kriisissä

Tammikuussa ikävä kaihertaa monia suomalaisperheitä, kun uudet alokkaat aloittavat asepalveluksensa. Vuoden ensimmäisessä saapumiserässä palveluksensa aloittaa noin 12 500 alokasta.

Helveen kolmen vuoden takaisista muistoista on jo aikaa, mutta perheessä aihe on jälleen ajankohtainen. Helve vaimoineen asuttaa omakotitaloaan kaksin, sillä esikoinen muutti omilleen asepalveluksen jälkeen ja kuopus on suorittanut asepalvelustaan Kainuun prikaatissa viime kesästä lähtien.

Henri Helve nostaa isänsä Heikki Helveen ilmaan.
Isällä on lämpimät välit poikiinsa. Helveen 22-vuotias esikoispoika Henri suoritti reserviupseerikoulun ja kotiutui armeijasta vänrikkinä vuonna 2017. Antti Karhunen / Yle

Heikki Helve on keskustellut lasten itsenäistymiseen liittyneestä ahdistuksesta ystäviensä kanssa, mutta pitää isän tunteita muutoin vaiettuna aiheena. Aihe on sattumalta tullut puheeksi niin polkupyöräkorjaamossa kuin lääkärintarkastuksessa.

– Moni mies sanoo tunteneensa samoin, muttei ole koskaan jutellut aiheesta. He sanovat, että hienoa, kun uskallat tunnustaa. Tunteille on järkevät syyt, varsinkin, kun ajattelen asiaa jälkikäteen, Helve pohtii.

Lasten poismuutto voi tuntua vanhemmista sekä helpotukselta että huolelta. Parisuhde voi kopsahtaa karikolle (siirryt toiseen palveluun)(Kodin Kuvalehti) ja isyys kohdata identiteettikriisin (siirryt toiseen palveluun) (Väestöliitto), kun perheen dynamiikka muuttuu.

Eräänlainen identiteettikriisi tuli myös Heikki Helveelle, jonka elämää keikauttivat samanaikaisesti esikoisen itsenäistyminen ja työpaikan vaihtuminen. Kun poika meni armeijaan, isän piti pitää useampi viikko pitämättä jääneitä lomia. Muutos korostui entisestään, kun omia ajatuksiaan ei voinut kohdentaa työntekoon.

Äiti saa puheenvuoron isää useammin

Mitä suomalainen perhetutkimus sitten sanoo isien tunteista lasten itsenäistyessä?

– Eipä juuri mitään. Minulla ei nimittäin tule mieleen yhtään tutkimusta, joka käsittelisi tätä aihetta. Aihetta pitäisi kyllä tutkia, koska lapsen itsenäistyminen on vanhemmille elämänkaarellisesti iso asia, isyystutkija Johanna Terävä innostuu.

Jyväskylän yliopistossa isien kokemus- ja tunnemaailmaa on jo tutkittu perhesuunnittelussa, syntymän yhteydessä (siirryt toiseen palveluun) ja pikkulapsivaiheessa, mutta Terävän mukaan nuoruusikä ja lasten aikuistuminen ovat vielä melko koskemattomia aiheita.

Ensimmäisellä lomalla takaisin tulee sama poika kuin ennenkin, mutta yksi asia muuttuu pysyvästi.

Ystävän neuvo Heikki Helveelle

Jo tehty tutkimus kertoo, että jotkut isät kokevat olevansa jo lapsen syntymän yhteydessä sivuutettuja. Terävän mukaan yhteiskunta on piirretty malliin, jossa puheenvuoro annetaan jo synnytyslaitoksella äidille.

– Usein mielikuvissa äiti kertoo, miten synnytys meni ja millainen lapsi syntyi. Isä seisoo vieressä ja nyökyttelee, Terävä hahmottelee.

– Ehkä äitien on luontevampaa kertoa tunteistaan myös silloin, kun lapset lentävät pesästä. Toisaalta jo syntymän yhteydessä sivuutettujen isien on kenties vaikea avata tunteitaan myöhemmissä vaiheissa.

Oma isä lähetti kirjeitä armeijaan jo 80-luvulla

Pelkkä puheenvuoro synnytyslaitoksella ei tietenkään yksikseen ennusta sitä, miten avoimesti isät pystyvät avaamaan tunnemaailmaansa lapsilleen, muulle perheelle ja ystävilleen isyyden myöhemmissä vaiheissa.

Heikki Helve selaa oman varusmiespalvelusaikansa kuvia kotipöytänsä ääressä.
Heikki Helve on koonnut omat 80-luvun armeijamuistonsa albumiin.Antti Karhunen / Yle

Isät, jotka sitoutuvat lapsiperheen arkeen, ovat läsnä ja touhuavat lastensa kanssa, pystyvät todennäköisesti paremmin sanoittamaan tunteitaan myös lapsen aikuistumisen kynnyksellä, ennustaa isyystutkija Terävä.

– Isä tuntee olevansa rakastettu ja myös näyttää rakkautta lapselleen ja pitää huolta lapsen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Jos tämä on jaettua perheessä, niin uskon että tunteista puhuminen on isille helpompaa myös myöhemmissä vaiheessa, Terävä summaa.

Emme me koskaan niistä tunteista puhuneet, mutta nyt olen ymmärtänyt, että myös isä kaipasi minua.

Heikki Helve

Helveen perheessä isä on aina ollut läsnä poikiensa elämässä. Yhdessä on koettu niin nuoruuden kapinoinnit kuin yhteiset harrastukset.

– Meillä on ollut pienestä lähtien hyvin luottamukselliset välit. Aina olemme tulleet toimeen keskenämme, vakuuttaa Henri Helve, 22.

– Isään on aina pystynyt tukeutumaan kaikissa asioissa, täydentää veli Hannu Helve, 19.

Perheessä on harjoiteltu ampumista ja erätaitoja jo hyvissä ajoin ennen palvelukseen astumista. Sekä Henri että Hannu osasivat jo ennen armeijaa suunnistaa, tehdä leiripaikan ja sytyttää nuotion vaikka tuoreesta puusta. Yhdessä harjoiteltiin myös armeijan arvomerkit.

Ylisukupolvista maanpuolustustahtoa (siirryt toiseen palveluun) tutkinut dosentti Mikko Salasuo on haastatellut tutkimustyössään isiä ja poikia.

– Omien havaintojeni mukaan nykyään on melko harvinaista, että perheissä valmistellaan lapsia sen kummemmin kohti asepalvelusta. Kollektiivinen inttistoori ja isien tarinat aktivoituvat kunnolla vasta armeijaan lähdön hetkellä. Silloin isät antavat ohjeita pojilleen ja jakavat hyväksi näkemiään oppeja, Salasuo arvioi.

Heikki Helve armeijassa, kotialbumi
Heikki Helveen kotialbumi

Helveen perheen aktiivisuuteen on myötävaikuttanut isän into asepalvelusta kohtaan. Heikki Helve aloitti Kainuun prikaatissa kesäkuussa 1986, kävi aliupseerikoulun Sodankylässä, kotiutui reservin varusmieskersanttina ja on tällä hetkellä sotilasmestari. Armeijainnostus periytyy jo kolmannessa polvessa.

– Myös oma isäni halusi aina lomillani tarkkaan tietää, mitä olen tehnyt ja miten se on sujunut. Hän laittoi minulle jopa kirjeitä armeijaan, mikä ei 80-luvulla ollut yleistä. Emme me koskaan niistä tunteista puhuneet, mutta nyt olen ymmärtänyt, että myös isä kaipasi minua, Heikki Helve sanoo.

Viime kesänä Helve seurasi ajatukset haikeina kuopustaan Hannua, joka aloitti asepalveluksen paahtavassa helteessä. Esikoispojan itsenäistyminen oli kuitenkin jo koulinut isän mieltä, ja siksi kuopuksen armeijaan lähtö tuntui helpommalta käsitellä.

– Poikien asepalvelukset ovat herättäneet minussa myös nostalgian tunteita. Katsoin heidän kävelevän läpi porteista, joista minäkin kävelin reilu 30 vuotta sitten, Helve muistelee hymyissä suin.

Isäkin voi itkeä tirauttaa

Joulun välipäivinä Heikki Helve istuu poikiensa kanssa pöydän ääressä kotonaan Siilinjärvellä ja selaa vanhoja, armeija-aikaisia kuviaan. Helveen esikoinen on jo muuttanut opintojen perässä Tampereelle, ja kuopus Hannu on lomilla asepalveluksesta. Tammikuussa Hannulla alkaa puolen vuoden ponnistus apulaiskouluttajana Kainuun prikaatissa.

Heikki Helveen armeijamuistoja albumissa
Heikki Helveen kotialbumi

Kellastuneiden kuvien kolmenkymmenen vuoden takaiset varusteet saavat miehet pyörittelemään päitään ja keskustelemaan siitä, mikä kasarmilla on muuttunut ja mikä pysynyt vuosien saatossa. Nämä ovat aiheita, joista monissa perheissä puhutaan. Mutta miksi ikävästä kertominen on niin vaikeaa?

– Suomalaisessa yhteiskunnassa miehet eivät puhu herkistä aiheista, joista koetaan onnea ja surua sekaisin. Me emme ole tottuneita siihen, Heikki Helve toteaa.

Isyystutkija Johanna Terävä vahvistaa tavan juurtuneen tiukasti kulttuuriimme. Ajatuksissa maskuliinisuuteen liitetään vahvasti rationaalinen käyttäytyminen, vaikkei tieteestä Terävän mukaan löydy todisteita sille, että miehet tuntisivat naisia vähemmän.

Kaava näkyy jo puheessa. Jos mies käyttää sanaa 'ihana', hän saattaa itse sanoa, että olipas hassusti sanottu.

Isyystutkija Johanna Terävä

Työssään Terävä on jututtanut monenlaisia vanhempia. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta vankilassa olevista isistä.

– Kaava näkyy jo puheessa. Jos mies käyttää sanaa 'ihana', hän saattaa itse sanoa, että olipas hassusti sanottu. Hän tunnistaa, ettei minun kuulu sanoa näin vaikka haluaisin, Terävä kuvailee.

Sekä isyystutkija että isä kertovat olevansa tyytyväisiä siihen, että ajatusmallia riitautetaan nykypäivänä.

– Tarvitsemme tarinoita siitä, että isä voi itkeä tirauttaa, kun lapset aikuistuvat, Terävä pohtii.

– Lapsetkin liikuttuvat tietäessään, että isästä tuntuu haikealle, Heikki Helve muistuttaa.

Kun Heikki Helve kaksi vuotta sitten puhui muiden miesten kanssa lasten itsenäistymiseen liittyvistä tunteistaan, hän sai neuvon, joka on jäänyt mieleen. Ystävällä on kolme poikaa, jotka olivat jo käyneet armeijan.

– Hän sanoi minulle, että kuulepas Heikki. Ensimmäisellä lomalla takaisin tulee sama poika kuin ennenkin, mutta yksi asia muuttuu pysyvästi: teillä on jälleen uusi, jaettu kokemus. Kun Henri tuli lomille, hössötin hirveästi ja siivosin talon viimeisen päälle. Ihan sama poika sieltä tuli kotiin, Heikki Helve virnistää.