Taneli Heikan kolumni: Viisaiden ohjeita lapsiystävällisen vuosituhannen rakentamiseksi

Koti kasvattaa, opetus sivistää ja hoito parantaa, kun se perustuu lapsen arvostavaan näkemiseen, kirjoittaa Taneli Heikka.

vanhemmuus
Taneli Heikka.
Juha Kivioja / Yle

Hän haukkui lapsia terroristeiksi. Hän erotti ihmisiä kuorosta päähänpistosta huutamalla: ”Mene pois äläkä tule takaisin!” Hänen saksankielinen kiroilunsa sai Korkeajännitysten voimasanat kuulostamaan enkelikuoron laululta.

Hän oli Heinz Hofmann, vuonna 1987 kuollut helsinkiläisen Cantores Minores -poikakuoron arvostettu johtaja, jonka johdolla me pikkukanttorit tuotimme musiikin huippuelämyksiä Suomessa ja maailmalla.

Hofmannin temperamentti on ollut tiedossa. Mutta siitä paljastui uusi puoli joulun alla. Kuoronjohtajan poika säveltäjä Heinz-Juhani Hofmann kertoi Helsingin Sanomissa (siirryt toiseen palveluun) isästä, joka piinasi poikaansa vähättelemällä, haukkumalla ja väkivallalla. Kuoropojilleen autoritäärinen mutta myös kunnioitettu isähahmo olikin kauhuelokuvien isä, joka purki poikaansa karuja lapsuus- ja rintamakokemuksiaan.

Lapset tulevat maailmaan täynnä luottamusta ja valmiutta rakkauteen. Pikku hiljaa alamme työntää lasta pois.

Hofmannin käytöstä siedettiin, koska kuoron taiteellinen taso pyhitti keinot. Mutta myös siksi, että hän oli aikanaan melko tavallinen pedagogi. Kasvattajina oli 1980-luvun Suomessa vielä paljon vaurioituneita ihmisiä, joilta puuttui kyky ja koulutus lapsen kohtaamiseen.

Ja uskon, että heitä on yhä paljon. Emme ole vielä kovin pitkällä lasta kunnioittavassa kasvatuksessa. Emme enää pelottele ja rankaise lapsia yhtä karkeasti kuin aiemmin. Se ei tarkoita, että olisimme kehittyneet. Menetelmämme olla piittaamatta lapsista ovat vain hienostuneempia.

Lapset tulevat maailmaan täynnä luottamusta ja valmiutta rakkauteen. Pikku hiljaa alamme työntää lasta pois. Teemme sen sivistyneesti. Niin sanotuissa hyvissä perheissä ulkoistamme sitoutuneen aikuisen tehtäviä hienojen harrastuksen vetäjille. Jospa he jaksavat ja osaavat paremmin kuin me uupuneet! Työttömyyden ja sairauden lamauttavissa perheissä ei ehkä ole sitäkään mahdollisuutta.

Vielä ei ole lapsen aika. Nyt on minun aikani.

Lapsia ymmärtäneiden näkijöiden sanoma Jeesuksesta Pikku Prinssin kirjoittajaan on sama: on tultava lapsen kaltaiseksi. Tässä kehityksessä emme ole edistyneet juurikaan.

Mistäkö tiedän, että näin on? Siitä, että olen kuunnellut itseäni viisaampia.

Olen ollut viestintäkonsulttina mukana kansallisen lapsistrategian valmistelussa (siirryt toiseen palveluun). Sitä ohjaa joukko maan parhaita lasten hyvinvoinnin asiantuntijoita. Yksi iso teema nousee työskentelyssä toistuvasti esille.

Me emme näe lasta. Meillä ei ole lapselle aikaa. Emme kysy, mitä lapselle kuuluu. Vielä ei ole lapsen aika. Nyt on minun aikani.

Tietysti lapsi kiinnostaa meitä jonkin verran. Onhan hänellä hurmaavat hetkensä. Mutta enemmän meitä kiinnostaa illan jalkakyykky, huomiset työpaikan kehityskeskustelut, Facebookiin tullut kiinnostava kaveripyyntö ja tuotantoeläinten hyvinvointi.

Nousemme itse maaperästä, jossa on aina katsottu lapsen ohi, ja toistamme kasvattajina tuota tapaa uusina versiona.

Meistä on tullut mestareita katsomaan lasten ohi. Näin on koulussa, perheen arjessa, harrastuksissa, sosiaali- ja terveyspalveluissa. Niiden läpi vaeltaa lasten harmaa armeija, joiden ilot ja huolet eivät kuulu kenellekään.

Tietysti teemme parhaamme. Mutta vanhempia verottaa esimerkiksi ihmisistä kaiken irti ottava ja vapaa-ajalle tunkeva työelämä. Ammattilainen taas ei saa välittää ja kulkea perheen rinnalla, ettei syytettäisi epäammattimaisesta käytöksestä.

Ei tämä maailmamme taida olla enempää lasten hyvinvoinnin maailma kuin entisetkään. Nousemme itse maaperästä, jossa on aina katsottu lapsen ohi, ja toistamme kasvattajina tuota tapaa uusina versiona.

Oman peruskouluni opettajiin kuului kasvattaja, joka tukisti lapsia. Urheiluseurassani oli valmentaja, joka saattoi joskus unohtaa varmistaa akrobaattisen liikkeen loppuun, jolloin putosin rytinällä permantoon. Hän nauroi päälle.

Ei näitä ihmisiä kiinnostanut kuka lapsi on, mitä hänelle kuuluu, mitä lapsen kanssa voisi oppia ja kokea yhdessä. Lapset olivat aikuisten unelmien välikappaleita. Siksi nykykasvattajissakin on paljon meitä, joille lapsi on ilmaa.

Keinoja lapsellisempaan elämään on.

Mitä pitäisi tehdä? Keinoja lapsellisempaan elämään on. Nauratte jos kerron, mitä maan parhaat asiantuntijat suosittavat. Nauratte, koska keinot ovat niin yksinkertaisia mutta samalla vaativia.

Lukekaa lapsille iltasatuja (siirryt toiseen palveluun) vähintään kolme kertaa viikossa. Lasten kuuleminen pitää yhteiskunnassa säätää lailla pakolliseksi. Voisitko sinä, vaikka isovanhempana (siirryt toiseen palveluun), olla lapselle turvallinen aikuinen? Repikää aika jostain, ihan mistä vaan, ja kysykää mitä yksinäiselle lapselle kuuluu (siirryt toiseen palveluun). Kuunnelkaa vastaukset (siirryt toiseen palveluun).

Joudumme aloittamaan aivan perusasioista. Koti kasvattaa, opetus sivistää ja hoito parantaa, kun se alkaa perustua lapsen arvostavaan näkemiseen. Sitä tietä kulkemalla voimme luoda uuden, lapsia kuuntelevan ja aikuisillekin paremman vuosituhannen.

Taneli Heikka

Kirjoittaja on journalistiikasta väitellyt viestinnän tutkija, toimittaja ja yrittäjä. Hän on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita, kolumneja ja tietokirjoja, joista tunnetuin on suomalaista konsensusta analysoinut Lumedemokratia. Heikalla on pitkä kokemus yhteiskunnallisesta keskustelusta esimerkiksi politiikan toimittajana ja Alma Median Helsingin-toimituksen esimiehenä. Nykyään hän auttaa verkostoja luomaan uutta arvoa dialogin keinoin.