Ville Heikkinen pelasti nälkiintyneen pöllön hiihtoreissulla ja sai kuvata sitä kuukausia – koskettavan luontokuvan takana on usein tuuria

Kuhmon Iivantiirassa asuvan luontokuvaaja Ville Heikkisen ei tarvitse mennä kauas kotipihastaan kuvatakseen luontoa.

luontokuvaus
Lapinpöllö.
Lapinpöllö poikasineen poseerasi Ville Heikkiselle useasti sen jälkeen, kun luontokuvaaja ruokki emoa kuolleilla myyrillä. Ville Heikkinen

KuhmoLumi pöllyää moottorikelkan alta, kun luontokuvaaja Ville Heikkinen, 26, ajaa metsässä kohti lintujen ruokintapaikkaa. Aikaisempien päivien ajourat ovat jääneet vasta sataneen lumen alle piiloon.

Moottorikelkan perässä oleva reki uppoaa pari kertaa syvälle hankeen, mutta Heikkinen irrottaa reen kelkan perästä ja tamppaa uraa vahvemmaksi ajamalla kelkalla muutaman kierroksen.

– Lunta alkaa olla nyt malliksi, mutta viime vuoteen verrattuna sitä on vielä vähän, Kuhmon Iivantiirassa asuva Heikkinen naurahtaa.

Lintujen ruokintapaikka on parin kilometrin päässä Heikkisen kotitalosta. Sen kauemmaksi metsään hänen ei yleensä tarvitse mennä hakemaan kuvauskohteita.

– Käyn ruokintapaikalla usein myös hiihtämällä. Silloin pystyy tarkkailemaan luontoa ja tekemään havaintoja paljon paremmin, kun etenee hiljoksiin, Heikkinen kertoo.

Mies on ruokkimassa lintuja lumisessa metsässä.
Kun luontokuvaaja Ville Heikkinen levittää siemenet tutulle ruokintapaikalle, lintuja saapuu paikalle sankoin joukoin. Mimmi Nietula / Yle

Ruokintapaikka on metsäaukean laidassa pienen mäennyppylän päällä. Heikkinen ottaa repustaan rasiallisen siemeniä, kaataa ne hangelle ja vuolee läskistä pieniä paloja siementen joukkoon.

Heikkinen on pitänyt erilaisia ruokintapaikkoja kuvaustarkoituksessa yli 10 vuoden ajan.

– Paikka on valittu talvivaloja ajatellen. Vuodenvaihteessa päivä on usein niin lyhyt, ettei auringonvalo osu moneen kohtaan. Tässä aukean reunassa on valoa melkein koko päivän ajan, jos vain sattuu paistamaan, Heikkinen kertoo.

Se on paljon tuuristakin kiinni.

Ville Heikkinen

Pikkulinnut pyrähtävät paikalle Heikkisestä välittämättä. Sinitiaiset, talitiaiset, hömötiaiset ja töyhtötiaiset ovat tottuneet luontokuvaajan läsnäoloon. Pian joukkoon liittyy muutama kuukkeli ja pari käpytikkaa. Muutaman kerran ruokintapaikalla on vieraillut myös harmaapäätikka.

– Erikoisuutena on lapintiainen. Olen saanut niitä nyt ensimmäistä kertaa tässä ruokinnalle. Näin lapintiaisia ensimmäisen kerran elämässäni viime syksynä, kun niillä oli jonkinlainen vaellus ja hyvä pesimävuosi.

Kärppä tulee, jos on tullakseen

Talvisin luontokuvaaja Ville Heikkinen kuvaa pääsääntöisesti lintuja, mutta hän on kuvannut vuosien varrella kaikkea mahdollista suurista metsän pedoista ja piennisäkkäistä sammakonkutuun asti. Kuvaamisen hän aloitti vuonna 2004, kun lapsuuden piirtämisharrastus vaihtui todellisuuden taltioinniksi.

Tänä päivänä Heikkinen ei puhu enää harrastuksesta, vaan luontokuvaamisesta on tullut kokopäiväistä. Kuvauskohteet riippuvat paljolti siitä, mitä luonto tarjoaa. Kaikkea kun ei voi ennustaa.

– Kuukkelit, metson soitimet ja hanhet ovat satavarmoja kohteita vuodesta toiseen, mutta esimerkiksi pöllön pesintä riippuu paljon ravintotilanteesta, metsäpeurat taas liikkuvat paljon eikä niitä pysty houkuttelemaan millään ja kärppä tulee, jos on tullakseen. Se on paljon tuuristakin kiinni, Heikkinen kertoo.

Ville Heikkisen palkittu "Revontulikarhu" -kuva napattiin liiketunnistimen avulla.
Ville Heikkisen palkittu "Revontulikarhu" -kuva napattiin liiketunnistimen avulla.Ville Heikkinen

Sattumalla oli Heikkisen mukaan sormensa pelissä myös silloin, kun hän onnistui kuvaamaan kotipihassaan liikkuneen talviasuisen kärpän vain 20 senttimetrin päästä kamerasta.

– Kamera oli liiketunnistimella ja olin itse sisällä kotona, joten en ollut ihan vieressä. Ajan ollen kärppä kuitenkin tottui siihen, että vien sille ruokaa. Joskus se on hakenut jopa metrin päästä ruokaa, vaikka itse olen ollut läsnä, Heikkinen kertoo.

Heikkinen oli kuvannut kärppää pihallaan kahdeksan vuoden ajan. Vaiva palkittiin, sillä kärppäkuva "Talven odotus" voitti vuonna 2017 Vuoden luontokuva -kilpailun ja nosti Heikkisen suuren yleisön tietoisuuteen.

Nokka on suunnattava sinne, missä milloinkin on jotain mielenkiintoista kuvattavaa.

Ville Heikkinen

Kuhmon Viiksimossa Heikkinen kuvasi kauas kaukaisuuteen katsovan karhun revontulien loimutessa taustalla. Heikkinen sai "Revontulikarhu" -kuvallaan viime vuonna kaksi yleisöpalkintoa Vuoden luontokuva -kilpailussa (siirryt toiseen palveluun) (Kainuun Sanomat), ja kuva palkittiin myös oman sarjansa kuudentena.

Heikkinen otti kuvan samaan tapaan kuin palkitun kärppäkuvankin. Kamera oli yön yli passissa, mutta tällä kertaa Heikkinen oli itse kauempana, 70 kilometrin päässä kotona.

– Karhukuva oli yhtä helppo ja samalla kaavalla toteutettavissa kuin kärppäkin. Kaikki on vain vähän isommassa mittakaavassa. Myös houkuttimet olivat samat. Molempien suurta herkkua on lohi, ja karhu on perso myös koiranmuonalle.

Luonnon edessä on oltava nöyrä

Menestyminen kilpailuissa ei ole juurikaan muuttanut luontokuvaaja Ville Heikkisen elämää. Julkisuus on tuonut hieman lisää keikkoja, mutta muuten päiväohjelma muodostuu sään, olosuhteiden ja vuodenajan mukaan.

– Nokka on suunnattava sinne, missä milloinkin on jotain mielenkiintoista kuvattavaa, Heikkinen sanoo.

Mies on ruokkimassa lintuja lumisessa metsässä.
Ville Heikkisen mukaan kuvaaja ei voi aina toteuttaa suunnitelmiaan vaan kuvat on otettava luonnon ehdoilla. Mimmi Nietula / Yle

Myös sosiaalinen media on tuonut lisää näkyvyyttä. Somessa harrastajakuvaajat ja ammattilaiset voivat jakaa kuvia luonnosta, joita ihmiset eivät välttämättä pääsisi muuten näkemään. Heikkisellä on Instagramissa noin 3 000 seuraajaa, joista moni on myös itse luontokuvaaja.

– Piirit ovat aika suppeat. Seuraan myös itse muita luontokuvaajia somessa päivittäin, koska se on niin helppoa nykyaikana. Pitihän sitä itsekin kokeilla, mutta en tiedä, onko niillä tykkäyksillä loppupeleissä suurta merkitystä, Heikkinen naurahtaa.

Heikkinen on kuvannut kuhmolaista luontoa jo pitkään, mutta kaikkea hän ei ole saanut ikuistettua. Moni laji odottaa vielä kuvaajaa, mutta Heikkisen mukaan luonnon edessä on oltava nöyrä.

– Monesti ne kuvat, joista haaveilee tai suunnittelee, eivät toteudu. Loppupelissä luonto antaa, mitä se haluaa antaa ja sen ehdoilla on mentävä, Heikkinen sanoo.

Kuvassa on oltava jotain, joka koskettaa

Käpytikka on asettunut vakiopaikalleen nakuttelemaan ruokintapaikan läheistä puuta. Luontokuvaaja Ville Heikkinen hakee moottorikelkan reestä kameran ja katselee rauhallisesti ympärilleen.

Päivänvaloa on vielä jäljellä, mutta sääennusteen mukaan kohta sataa lunta. Se ei Heikkistä haittaa.

– Kova lumisade ja aurinko kelpaavat kumpikin. Kevätpuolella päivät alkavat olla kirkkaampia, jolloin kehtaan hyödyntää enää vain aamu- ja iltavaloja. Silloin lumisade on jopa mieluisampi.

Mies on valokuvaamassa luontoa lumisessa metsässä.
Talvisin luontokuvaaja Ville Heikkinen keskittyy lintujen ikuistamiseen. Tiia Korhonen / Yle

Mieluisan kuvauskohteen tai onnistuneen valokuvan taustalla on usein myös mieleen painunut kohtaaminen luonnossa.

– Esimerkiksi viime maaliskuussa lapinpöllö lensi perässäni ja tavoitteli suksensauvoja. Se oli nälkiintynyt, joten ruokin sitä kuolleilla myyrillä. Se jäi tänne pesimään ja oli koko kesän yhtä rohkea ja kuvauksellinen, Heikkinen kertoo.

Luonnolla on Heikkisen mukaan aina jotain uutta annettavaa. Hutilaukauksia tulee jokaisella, eikä kamera ole välttämättä aina mukana, kun luontokuvaaja näkee jotain mielenkiintoista.

– Pari viikkoa sitten ilves meni auton edestä läheltä ja jäi vielä tienvarteen istumaan. Olisihan sitä siinä saanut kuvata, mutta kamera oli 50 kilometrin päässä kotona, Heikkinen kertoo hymyillen.