Pekka Seppäsen kolumni: Lisää avoimuutta, arvoisat toimittajat

Toimittajat voisivat luopua rahan vastaanottamisesta niiltä, joiden tekemisiä heidän pitäisi kritisoida, kirjoittaa Pekka Seppänen.

journalismi
kolumnisti Pekka Seppänen
Laura Railamaa / Yle

Saksalaisen Der Spiegel -lehden palkittu toimittaja jäi joulukuussa kiinni vilpistä. Hän oli keksinyt haastateltavia ja näiden sanomisia omasta päästään. Palkittuja toimittajia on jäänyt kiinni tekaistuista jutuista myös Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa (siirryt toiseen palveluun).

Suomessa tällaista ei tietenkään ole tapahtunut, sillä Suomessa on rehellisempiä toimittajia. Tai sitten Suomessa ei ole onnistuttu saamaan huijareita kiinni.

Ulkomaiset esimerkit panevat ajattelemaan. Miksi me median kuluttajat luottaisimme suomalaisiin toimittajiin, jos emme voi luottaa saksalaisiin, brittiläisiin ja amerikkalaisiin? Voisivatko suomalaiset toimittajat ja media ehkä tehdä jotakin vahvistaakseen luottamusta ja poistaakseen epäluuloja?

Huijauksiksi paljastuvat jutut sijoittuvat usein kaukaisiin maihin.

Jos olen oikein ymmärtänyt, toimittajat eivät löydä kaukaisten maiden haastateltavia kulkemalla omin päin maamiinojen ja maantierosvojen seassa. Käsittääkseni toimittajat löytävät haastateltavia niin sanottujen fiksereiden avulla.

Fiksereitä voisi kutsua myös haastateltavien välittäjiksi tai haastateltavien myyjiksi. Fikserit toimivat usein myös paikallista kieltä taitamattoman toimittajan tulkkina.

Fikseri saa toimittajalta palkkion siitä, että etsii toimittajalle tarinoita ja haastateltavia. Haastateltavat ehkä saavat vastaavasti palkkion fikseriltä, en tiedä varmuudella saavatko, mutta niin markkinatalous yleensä toimii.

Ja siellä missä raha liikkuu, totuus usein venyy. Luottamusta lisäisi, jos toimittaja jutun yhteydessä kertoisi, miten haastateltavat ovat löytyneet ja kuinka luotettavina hän pitää näiden tarinoita.

Vastuullisiksi itseään kutsuvat mediat ovat sitoutuneet noudattamaan Journalistin ohjeita.

Joskus juttujen lopussa sentään näkee pienen lisähuomautuksen, jossa mainitaan, että jutun julkaissut media kuuluu samaan konserniin kuin jutussa mainittu firma tai jutussa mainittu toinen media.

Koskaan tosin ei näe sellaista huomautusta, että jutussa mainittu henkilö on jutun kirjoittajan kaveri. Eikä sellaistakaan huomautusta ole näkynyt, että jutussa ruodittu henkilö on jutun kirjoittajan henkilökohtainen vihamies.

Sitäkään ei mainita, että jutun kirjoittaja on hakenut työpaikkaa jutussa mainitusta yrityksestä tai jutussa mainitulta henkilöltä, mutta ei ole tullut valituksi.

En tiedä, millaisia mediakohtaisia jääviyssääntöjä on olemassa, saati sitä, kuinka niitä valvotaan. Tiedän kuitenkin Journalistin ohjeet (siirryt toiseen palveluun). Sitä en kyllä tiedä, miksi niitä kutsutaan ohjeiksi eikä säännöiksi. Yhtä kaikki, vastuullisiksi itseään kutsuvat mediat ovat sitoutuneet noudattamaan Journalistin ohjeita (siirryt toiseen palveluun).

Journalistin ohjeissa sanotaan muun muassa, että journalistin ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus.

Se on raju kielto. Riittää, että aiheeseen liittyy mahdollisuus hyötyä. Jos minä olisin nyt journalisti, joka kirjoittaa tätä kolumnia, joutuisin miettimään, liittyykö tähän aiheeseeni, eli journalismiin, mahdollisuus hyötyä henkilökohtaisesti.

Totta kai liittyy. Joku voi kutsua minut puhumaan journalismista vaikkapa journalistipäiville, palkkiota vastaan. Elleivät sitten jonkin yrityksen johtajat innostu maksamaan minulle siitä, että autan heitä ymmärtämään journalistien toimintaa.

Journalistin ohjeet kannattaisi ehkä lukaista silloin tällöin.

Tein kerran testin eräällä kurssilla parillekymmenelle eturivin toimittajalle. Kirjoitin kaksitoista lauseparia. Toinen lauseista oli suora sitaatti Journalistin ohjeista. Toinen lause taas erosi yhdeltä olennaiselta osalta tuosta Journalistin ohjeiden oikeasta lauseesta.

Toimittajien piti vastata, kumpi lauseista on Journalistin ohjeista, ja kumpi ei.

Nämä huipputoimittajat saivat kahdestatoista tehtävästä keskimäärin kuusi ja puoli oikein. Lanttia heittämällä olisi saanut kuusi oikein. Toimittajat tiesivät siis vain hiukan enemmän kuin simpanssi tai lukutaidoton arvaaja olisi tiennyt.

Tulos ei tietenkään todista, että journalistit tekisivät työtään vastuuttomasti. Mutta Journalistin ohjeet kannattaisi ehkä lukaista silloin tällöin.

Toimittajilla olisi mahdollisuus lisätä uskottavuuttaan muillakin tavoin. He voisivat esimerkiksi luopua rahan vastaanottamisesta niiltä, joiden tekemisiä heidän pitäisi kritisoida.

Maistuu pahalta, kun taloustoimittaja tai politiikan toimittaja juontaa elinkeinoelämän järjestämää vaalipaneelia, maksua vastaan. Tai kun urheilutoimittaja juontaa urheilujärjestön tilaisuutta ja saa siitä palkkion.

Suurin osa Suomen lääkäreistä julkistaa lääkeyrityksiltä saamansa palkkiot ja kulukorvaukset. Samankaltainen avoimuus saattaisi lisätä luottamusta myös journalistien riippumattomuuteen.

Pekka Seppänen

Kirjoittaja on kirjailija, hallitustyöskentelijä, valmentaja tai laiskottelija, päivästä riippuen.

Aiheesta voi keskustella torstaina 10.1. klo 16.00 asti. Vastuullisesta journalismista on keskustelemassa myös muutama journalismin etiikan hyvin tunteva yleläinen.