Riku Siivosen kolumni: Tällä helpolla keinolla voitat traumat ja opit rakastamaan oikein

Keskihintaiset perheautot symboloivat minulle täydellistä rakkautta – ennen kuin keksin Parisuhteen suuren aukkoteorian, kirjoittaa Riku Siivonen.

rakkaus
Riku Siivonen
Antti Haanpää / Yle

Vihaan ja rakastan siistejä keskihintaisia henkilöautoja. Ehkä se johtuu lapsuudestani. Sellainen auto kuvastaa minulle tavallisen onnellista elämää – ennen kaikkea parisuhdetta, jossa eletään rauhallisesti ja siirrytään sukuloimaan autolla, joka on imuroitu sisältä. Oma autoni on kuitenkin aina täynnä roskia ja muuta tavaraa, ja pieni sivuikkuna on korjattu teipillä ja makuualustan palasilla. Kun satunnainen ydinperhe nousee ehjästä Kia-autostaan, saatan jähmettyä. Olo muuttuu epätodelliseksi, tunnevyöry tuntuu fyysisenä. Se on hirveää, koska tiedän, että lopuksi sydäntäni alkaa särkeä.

Aina puuttuu jotain, aina joku asia kaihertaa.

Syy on se, etten mielestäni osaa elää enkä ennen kaikkea rakastaa sillä tavalla, että pääsisin rakkaussuhteessani luokkansa ostetuimman rattiin. Päässäni on aika selkeitä kuvia siitä, miltä rakkauden ja toisen ihmisen pitäisi tuntua, miten meidän pitäisi viettää aikaa ja, no, miten pitkäaikaisessa parisuhteessa nyt ihan vaan ollaan. Mutta kun sitten elän arkeani, nuo odotukset harvoin täyttyvät. Aina puuttuu jotain, aina joku asia kaihertaa.

Tuota kaiherrusta olen peittänyt monin eri keinoin, mutta aina olen yrittänyt painaa itse asian unohduksiin vaikka väkisin. Olen tehnyt liikaa töitä, käyttänyt liikaa päihteitä ja kokeillut ihmispeniksien polyamoriaa eli salaisia yhtäaikaisia suhteita. Näiden itsehoitotekniikoiden tulokset eivät olleet hyviä. Kaiherrus ei kadonnut vaan lisääntyi ja sai seurakseen häpeän.

Viime syksynä kaikki muuttui. Ajoin kohti isän hankkimaa pientilaa autollani, josta oli juuri hajonnut lämpöpuhallin. Viima puski ikkunan teippien läpi.

Silloin näin valon. Mieleeni piirtyi kaikkien parisuhdeteorioiden isä ja äiti. Se selittää yksinkertaisella tavalla kahden ihmisen välisen suhteen dynamiikan. Sen nimi on Siivosen suuri aukkoteoria ja se menee näin:

Rakkaudessa ei ole kyse ”suhteesta”, jota pitäisi esimerkiksi ”hoitaa”. Sen sijaan kaiken takana repaleinen reikä, joka on meidän kaikkien sydämessä. Sisäinen aukkomme säteilee ympärilleen tyhjyyttä. Välillä se huutaa, välillä kuiskii: ”Voikohan sinua oikeasti rakastaa? Hylätäänkö sinut aina?”

Suhde on vaikeaa, koska läheisemme vaativat meiltä mahdottomia: omien heikkouksiensa täydellistä paikkaamista.

Ne ovat ikäviä kuiskauksia ja siksi haluaisimme – ehkä enemmän kuin mitään muuta –, että joku täyttäisi tuon aukon. Itse asiassa toivomme, että juuri valitsemamme ihminen tai ihmiset täyttäisivät sen. Mutta eivät he tietenkään pysty. Ei ole sellaista toista, joka meidät voisi täyttää. Siitä syntyy kaikkien pari- ja polysuhteiden perusjännite. Suhde on vaikeaa, koska läheisemme vaativat meiltä mahdottomia: omien heikkouksiensa täydellistä paikkaamista. Vielä vaikeampaa kaikki on siksi, että vaadimme samaa heiltä. Kaikkein vaikeinta rakkaus on kuitenkin siksi, että oman sielumme aukot ovat meille lähes näkymättömiä. Toivomme toiselta sydämen tilkettä, emmekä edes itse tajua sitä.

Rakkauden kipupisteissä ei ole useinkaan ole kysymys toisen ihmisen käytöksestä tai siitä, kuinka tervehdimme häntä hänen palattuaan töistä.

Päästyäni maalle perille soitin sulkapallokaverilleni ja paasasin teoriani. Hän ei vaikuttanut järin innostuneelta. ”Googlaa kiintymyssuhdeteoria”, hän sanoi ja jatkoi: “Ehkä ihmisillä on muitakin syitä olla parisuhteessa kuin omien aukkojensa täyttäminen”. Kolmanneksi hän muistutti, että kaikilla tuo sielun aukko ei ole niin suuri “kuin Siivosella”.

Ei tietenkään ole. Eikä Siivosen suuri aukkoteoria väitä, että rakkaus on tuomittu epäonnistumaan. Se vain muistuttaa, että rakkauden kipupisteissä ei ole useinkaan kysymys toisen ihmisen käytöksestä tai siitä, kuinka tervehdimme häntä hänen palattuaan töistä. Ei ole kyse mystisestä ”parisuhteesta”. Kyse on meistä itsestämme.

Joku vähemmän kokenut parisuhdeteoreetikko saattaa nyt sanoa, että vain ihminen itse voi täyttää tuon kolon sydämessään. Mutta se ei ole kokonaan totta. Ei se reikä koskaan täyty kokonaan. Siellä se on aina, juilii välillä ja huojuttaa korttitaloamme, jota elämäksi kutsutaan.

Parisuhteen suuri aukkoteoria ei ole kyyninen. Se nimenomaan vapauttaa. Aukkoteorian ansiosta olen alkanut ajatella, että ehkä osaankin rakastaa. Koska rakkaus ei voi koskaan olla täydellistä, sitä ei voi odottaa toiselta eikä ennen kaikkea itseltä. Onnellista elämää voi olla myös keskihintaisten perheautojen ulkopuolella.

Tätä ajatusta hellin tällä viikolla, kun marketin parkkipaikan usvaisessa hämyssä aloin erottaa lähestyvän auton muotoja – se näytti uhkaavasti Skoda Octavialta. Hengitin syvään ja muistutin itseäni: oma autoni ei ehkä tulisi koskaan olemaan sieluni aukolle tarpeeksi siisti eikä tarpeeksi keskihintainen – mutta ei sen tarvitsekaan.

Riku Siivonen

Kirjoittaja on toimittaja ja käsikirjoittaja.