Kari Enqvistin kolumni: Pulaa on armosta ja anteeksiannosta

Nykyään on pulaa vanhakantaisesta kristillisestä armollisuudesta, kirjoittaa professori Kari Enqvist.

poliittinen korrektius
Kari Enqvist, Helsinki, 23.10.2018
Antti Haanpää

Kaupungilla kävelee vastaan paljon ihmisiä, joiden sukujuuret ovat ilmiselvästi muualla kuin Hämeen härkäteillä. Siellä näkee kaikenlaista väriä ja vähemmistöä.

Lyhyesti: tänä päivänä kaupunkikuva on pullollaan erilaisuutta.

Muutos on ollut nopea. Kun ensi kerran näin kotikaupungissani Lahdessa mustan miehen, olin jo yhdeksäntoista. Ainoat turistit olivat neuvostovenäläisiä, jotka kuikuilivat Aleksanterinkadun näyteikkunoita ja keltaisina vilkkuvia liikennevaloja.

Salpausselän kisojen aikaan notkuin mäkihyppääjien harjoituksissa keräämässä nimikirjoituksia ulkomaalaisilta. Mieleeni jäi ilmielävä japanilainen, joka piirsi vihkooni outoja merkkejä ja myös näytti erilaiselta, japanilaiselta.

Tästä kaikesta on aikaa puoli vuosisataa.

Lukiolaisena kävimme eräässä kahvilassa töllistelemässä paikallista nähtävyyttä, Martti-neitiä. Hän esitti meille antaumuksella kliseistä homoa ja myös oli sellainen. Hän ilmoitti hankkineensa tsekkiläisen nahkahameen. Me hihitimme.

Olimme kuitenkin tiedostavia nuoria, tyttöystäväni ja minä. Altistamalla itsemme Martti-neidin performanssille viestimme kömpelöllä tavalla hyväksyvämme erilaisuutta. Puolityhjässä kahvilassa, talvisen ja henkisen pimeyden ympäröiminä, meitä kannustivat motiivit, jotka ainakin osin olivat kunnioitettavia.

Tänä päivänä kulmat vääntää ruttuun pelkkä sukupuolivähemmistöstä vahingossa käytetty väärä termi.

Nykykatsannossa käyttäydyimme tietysti poliittisesti epäkorrektisti. Nyt pitää koko ajan miettiä, miten mielenkiintoa saa osoittaa.

Tänä päivänä kulmat vääntää ruttuun pelkkä sukupuolivähemmistöstä vahingossa käytetty väärä termi. Tummaihoiselta ei saisi tiedustella tämän sukujuurista siinä pelossa, että hän on syntynyt Kontulassa, jolloin kysymys jostakin syystä muuttuu loukkaukseksi.

Kaikesta joutuu nyt tekemään tiliä loputtomiin.

Maailma on muuttunut ilottoman oikeaoppiseksi, jossa ainuttakaan virhettä ei anneta anteeksi. Ei edes vaikka anteeksi pyydettäisiin.

Kaikesta joutuu nyt tekemään tiliä loputtomiin. Joskus tuntuu kuin metookin olisi synnyttänyt oheisvahinkona niin paljon kunnianloukkauskanteita, että kohta oikeudessa vietetään enemmän aikaa kuin kotosalla.

Niin paljon sanotaan kuitenkin silkkaa tyhmyyttään tai ymmärtämättömyyttään mutta ilman pahaa tahtoa. Kukapa meistä olisi tässä suhteessa täysin synnitön. Silti ensimmäisen kiven heittäjistä ei ole pulaa.

Pulaa on sen sijaan vanhakantaisesta kristillistä armollisuudesta.

Me kaikki me olemme tulokkaita, ja tuon matkan historia on aina yksilöllinen eikä koskaan hävettävä.

Tosikkomaisen loukkaantumisen kulttuurissa pitäisi teeskennellä, ettei erilaisuus itse asiassa kiinnosta. Mutta tietysti se kiinnostaa, sillä ihmisiä kiinnostavat toiset ihmiset. Ja jokainen ihminen on ensisijaisesti yksilö eikä minkään ryhmän jäsen.

Itse kyselen mieluusti, mistä kukin on kotoisin. Toivon tekeväni sen hyväntahtoisesti. Me kaikki olemme tulleet jostakin muualta, kuka kymmenen, kuka sata, kuka tuhat vuotta sitten. Eli kosmisessa mittakaavassa vain hetki sitten.

Ihmiset ryhmiin jakava etnonationalismi on vitsi. Me kaikki olemme tulokkaita, ja tuon matkan historia on aina yksilöllinen eikä koskaan hävettävä.

Tummahipiäiseltä kysyisin, mistä hän tai hänen vanhempansa ovat lähtöisin. Oudon sukunimen kuullessani minua kiinnostaa sen merkitys ja alkulähde. En näe tässä mitään väärää vaan kiinnostusta kiehtoviin kohtaloihin.

Vastavuoroisesti voin kertoa, että omat sukujuureni ovat Jämsän tienoilla, jossa parisataa vuotta sitten orvoksi jäänyt esi-isäni otettiin suutarinkisälliksi. En kuitenkaan kanna otsassani jämsäläisten tai suutarien leimaa; minut määrittää se, mitä olen eikä se, mikä on taustani.

Tuntuu, että on vain kaksi vaihdetta erilaisuuden kohtaamiseen: värisokea poliittinen korrektius tai hyökkäävä epäluulo.

Erilaisuuden tunnustaminen ei merkitse syrjintää. Mutta me luemme toisiamme koko ajan väärin. Ihminen ja sen tulkinta on vaikea oppiaine. Tuntuu, että on vain kaksi vaihdetta erilaisuuden kohtaamiseen: värisokea poliittinen korrektius tai hyökkäävä epäluulo.

Siksi kaivattaisiin armoa ja anteeksiantoa, nöyriä hyveitä, joita evankelisluterilainen kirkkomme yrittää julistaa vaikka sen itse on niitä niin vaikea osoittaa. Jokainen meistä voisi omaksua edes rahtusen armollisuutta sekä valmiutta sietää virheitä, joista ihmisen elämä kuitenkin pääosin koostuu.

Kun ulkomaalaistaustainen mies käyttää lasta hyväkseen, hän on teostaan vastuussa yksilönä, ei jonkin ryhmän edustajana. Kun hän monen vuoden kuluttua astuu vapauteen, kuten kaikki rikolliset joskus tekevät, hän toivottavasti osaa katua.

Silloin vääjäämättä nousee esille kysymys anteeksiannosta. Mutta tietysti se, mikä olisi eettisesti oikein, voi joskus olla inhimillisesti äärimmäisen vaikeaa.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.