Lukija vaatii, että kotimaisen dekkarin tapahtumapaikat ovat totta – lennokas juoni ei korvaa kirjailijan raakaa jalkatyötä

Lääkintävahtimestari ja kirjailija Mika Kähkönen tietää, miten ruumis kuljetetaan säilöön ja osaa kuvata sen kirjoissaan.

rikoskirjallisuus
Mies nousee lumisia rappusia
Lääkintävahtimestari-kirjailija Mika Kähkönen tutustui uusinta kirjaansa varten entiseen Paiholan mielisairaalaan.Lea Joutsensaari / Yle

Keskellä tietä seisoo yksinäinen mies ja tuijottaa eteensä. Hän mittailee katseellaan verkkaista maalaismaisemaa. Miehen pään sisällä vallitsee kaikkea muuta kuin rauha. Mielessä pyörivät dramaattiset tapahtumat.

Mies kuvittelee, miten kohtalokas onnettomuus tapahtuu juuri tässä risteyksessä. Synkän kuusikon takaa sivutieltä ajaa maasturi pikkubussin kylkeen. Kuuluu korvia repivä rysähdys, seuraa sekasorto, valitus ja paniikki. Yksi mielisairaalan potilaista pääsee karkuun. Mihin suuntaan hän pakenee?

Mies on joensuulainen lääkintävahtimestari-kirjailija Mika Kähkönen. Hän on tutustumassa uusimman kirjansa Kroonikon tapahtumapaikkoihin Kontiolahden Paiholassa. Risteyksessä seisoessaan kirjailija istuttaa omassa mielessään traagiset tapahtumat tarkasti aitoon ympäristöön.

Suomalainen lukija on realisti

Dekkaristin kannattaa ainakin Suomessa nuuskia paikat tarkkaan. Sitä mieltä on Kähkösen lisäksi myös toinen pohjoiskarjalainen kirjailija, liperiläinen Tuomas Lius.

– Hiukan yleistäen, suomalaisilla lukijoilla on suuri tarve realistisuuteen ja siihen, että asiat kirjoissakin pitävät paikkansa.

Divarin hyllyissä on paljon kirjoja.
Dekkarit ovat suomalaisten suosikkilukemista ympäri vuoden.Tiia Korhonen / Yle

Liuksen mukaan suomalaiset lukijat ovat kauhean tarkkoja varsinkin silloin, jos tapahtumat sijoittuvat omalle paikkakunnalle. Jos joku yksityiskohta ei pidä paikkaansa, palautetta tulee välittömästi.

Tuomas Lius kertoo esimerkin kerrostalon tuuletusparvekkeesta.

– Jos tarinan takia talossa pitää olla tuuletusparveke tietyllä korkeudella, se on siihen kirjoitettava, vaikka sitä ei todellisuudessa ole. Tosin samalla saa varautua siihen, että joku taloyhtiöstä soittaa. Lukijakin saisi joskus vähän löysätä pipon reunaa, Lius huomauttaa.

Pippurinen ja Jontka ratkovat rikoksia

Tuomas Lius ja Mika Kähkönen lähestyvät rikosten maailmaa kirjailijoina eri lähtökohdista.

Tuomas Lius on päätoiminen kirjailija ja hän viimeistelee parhaillaan seitsemättä jännitysromaaniaan. Siinä jatkaa seikkailujaan amatöörietsivä Marko Pippurinen, josta kirjailija erityisesti tunnetaan.

Joensuulainen lääkintävahtimestari-kirjailija Mika Kähkönen puolestaan kirjoittaa oman työnsä ohessa. Hän on töissä Pohjois-Karjalan keskussairaalan päivystyspoliklinikalla. Alunperin hän on ammatiltaan putkiasentaja ja lähihoitaja.

Kähkönen on tähän mennessä kirjoittanut viisi dekkaria, joista kaksi ensimmäistä omakustanteena. Uusimmissa kirjoissaan hän tekee tunnetuksi rikospoliisi Kari Jontkaa.

Kirjailija nuuskii ja tekee jalkatyötä

Tuomas Lius ja Mika Kähkönen tietävät, miten syntyy uskottava tarina. He pistävät tossua toisen eteen ja tutustuvat tapahtumapaikkoihin mahdollisimman tarkasti. Dekkarit ja jännitystarinat eivät synny kirjoituspöydän ääressä, vaan jalkatyö aitoon ympäristöön on tarpeen.

Tuomas Lius muistelee tutkimusmatkaa käsivarren Lappiin.

– Härkäjuoksu ilmestyi vuonna 2011. Sitä varten matkustin Lappiin ja vietin siellä viikon. Kuulin paikallisilta ihmisiltä sellaisia asioita, mitä en netistä olisi ikimaailmassa löytänyt. Se on kaukaisin taustatutkimusmatka, mihin olen lähtenyt.

Liperiläinen kirjailija Tuomas Lius.
Kirjailija Tuomas Lius vietti viikon Lapissa kirjoittaessaan Härkäjuoksua.Heikki Haapalainen / Yle

Mika Kähkönen palaa muistoissa taaksepäin ja kertoo reissusta Seinäjoelle.

– Kun kirjoitin toista kirjaani Testinuket, kävin toisella puolella Suomea Seinäjoella. Olimme perheen kanssa lomamatkalla, ja samalla tutkiskelin ajoreittiä Itä-Suomesta Pohjanmaalle. Ajelin myös katselemaan sairaalaa ja sen miljöötä ja sieltä sitten teollisuusalueelle. Oli vähän erilainen kohde lapsiperheelle, Kähkönen naurahtaa.

Aina kirjailijat eivät pääse paikan päälle tutustumaan paikkoihin ja ihmisiin. Silloin avuksi on otettava internet ja sosiaalinen media.

– Resurssit ovat rajalliset, kun on kaksi pientä lasta. Silloin etsin somen kautta sellaisia ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi olleet töissä jossain tietyssä paikassa, esimerkiksi Pietarissa tai Virossa, ja jututan heitä erittäin perusteellisesti, kertoo Tuomas Lius menetelmistään.

Tätä keinoa hän käyttää varsinkin silloin, kun kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkomaille. Näin käy esimerkiksi hänen uusimmassa kirjassaan, joka ilmestyy kesäkuussa.

Jos paikkojen kuvaus jää googlen, wikipedian ja nettimatkailukertomusten varaan, Lius yrittää pitää miljöön kuvauksen mahdollisimman tiiviinä. Silloin siihen ei tule vakuuttelun ja falskiuden makua.

Nilkka lastaan ja ruumis säilöön

Omissa kirjoissaan Mika Kähkönen hyödyntää lähihoitajan ja lääkintävahtimestarin ammattiaan ja kokemusta. Hän osaa tasan tarkkaan kuvata, miten nilkka lastoitetaan tai ruumis kuljetetaan säilöön.

Mieshoitaja huoltaa lääkintälaitetta
Lääkintävahtimestari-kirjailija Mika Kähkönen työskentelee keskussairaalan päivystyspoliklinikalla Lea Joutsensaari / Yle

Tosin Kähkönen on myös sitä mieltä, että kirjailija saa ja hänen myös pitää ottaa taiteellisia vapauksia.

Hän kertoo esimerkin uusimmasta kirjasta nimeltään Kroonikko. Sen tapahtumat sijoittuvat Paiholan entiseen mielisairaalaan ja Pohjois-Karjalan keskussairaalaan.

– Kirjassa Joensuussa sijaitsevan keskussairaalan yhdestoista kerros on tyhjillään ja siellä tapahtuu murha. Todellisuudessa siellä on kuitenkin toimintaa. Paikat on saatava istutettua juonen kulkuun.

Liperiläinen kirjailija Tuomas Lius on myös sitä mieltä, että tarina edellä on kuitenkin mentävä. Sitä hän opettaa aloitteleville kirjoittajille dekkarikursseillaan.

– Tässä on oikeastaan kysymys sanattomasta sopimuksesta lukijan kanssa. Hyväksyykö lukija sen, että realistiset asiat tapahtuvat sellaisessa paikassa, mitä ei ole olemassakaan? Jos tarina ja juoni vaatii todellisuuden muokkaamista, niin se on kirjailijan oikeus, Lius pohtii.

Lääkintävahtimestari-kirjailija Mika Kähkösen mukaan paikkoihin tutustuminen on paitsi hyödyllistä myös tosi hauskaa.

Kirjailija haluaa käydä fiilistelemässä tarinan tapahtumapaikalla. Silloin hän kokee olevansa asian ytimessä ja elävänsä yksittäistä kohtausta. Se on palkitsevaa ja kirjoittamisprosessin suola.

Auton raato on rakas muisto

Kirjailijat ammentavat aiheita todellisista tapahtumista ja paikoista, mutta myös omista muistoista.

– Aineistona on koko eletty elämä. Mieleen tulee joku leikkipaikka, jokimaisema, kiipeilypuu tai metsässä ollut auton raato, jonka penkeillä hypittiin poikien kanssa, kertoo Mika Kähkönen.

Kähkösen muisto auton romusta on 40 vuoden takaa. Vuosien mittaan se on jalostunut mielessä, mutta on kuitenkin totta ja istutettavissa hyvin johonkin tarinaan.

Todelliset paikat ja niiden kuvaaminen ovat tulleet vuosien mittaan yhä tärkeämmäksi dekkarikirjailijalle.

– Aiemmin hyväksyin helpommin sen, ettei kirjoissa tarvitse olla oikeita paikkoja. Nyt haluan aina vain enemmän käydä katsomassa ja tutustumassa paikkoihin. Sieltä löytyy yksityiskohtia, vaikka kaatunut puu, jonka taakse voi kätkeytyä. Se on vähän kuin piilosilla oloa, Kähkönen sanoo.

Myös Tuomas Lius vannoo myös todellisten paikkojen nimeen.

–Jos tarinat ovat mielikuvituksellisia ja hahmot elämää suurempia, niin vahva ankkurointi todellisuuteen tasapainottaa tarinaa.

Sen sijaan tapahtumien sijoittaminen kotikulmille aiheutti uran alkuvaiheessa ristiriitaa.

– Ei todellakaan ollut selvää, että kirjoitan tarinoita omiin maisemiin. Ei tullut mieleenkään, että sijoittaisin tapahtumia Suomeen, saatikka Joensuuhun tai Käsämään. Se tuntui auttamattoman tylsältä.

Sittemmin Lius on pyörtänyt nämä ajatukset moneen kertaan.