Nuoli kaulassa lentänyt haikara paljasti lintujen muuttavan Afrikkaan – upotuskoe osoitti, etteivät pääskyt talvehdi veden alla

Lintukato talvisella taivaalla oli mysteeri 1800-luvulle asti. Suomalainen lintutiede nousi siivilleen Turun Akatemiassa.

linnut
Nuoli kaulassaan Afrikasta Saksaan lentänyt kattohaikara muutti käsityksiä lintujen talvimuutosta. Pääskyjen uskottiin vaipuvan talveksi horrostamaan järven tai meren pohjaliejuun.
Nuoli kaulassaan Afrikasta Saksaan lentänyt kattohaikara muutti käsityksiä lintujen talvimuutosta. Pääskyjen uskottiin vaipuvan talveksi horrostamaan järven tai meren pohjaliejuun.Asmo Raimoaho / Yle

Kattohaikaran lento katkesi loppukeväästä 1822 pienessä pohjoissaksalaisessa Klützin kaupungissa. Aatelismies Christian Ludwig von Bothmerin aseesta loppunsa kohdannut lintu oli kertaalleen aiemmin onnistunut välttämään kuoleman.

Siitä kertoi pitkän kaulan koko matkaltaan lävistävä puinen nuoli, joka kuitenkaan ei ollut saksalaista tekoa. Itse asiassa paljastui, että puunuoli oli peräisin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta.

Lintupolo oli lentänyt tuhansia kilometrejä 80-senttinen nuoli kurkussaan, vain tullakseen ammutuksi Itämeren rannikolla, Bothmerin linnan tiluksilla.

Saksalainen aatelismies ampui vuonna 1822 linnansa tiluksilla kattohaikaran, jolla oli afrikkalainen nuoli kaulassaan.
Asmo Raimoaho / Yle

Kovan onnen siivekäs valaisi vuosituhantista mysteeriä: mihin monet linnut katoavat talveksi.

– Aiemminkin tiedettiin haikaroiden lähtevän talvea pakoon, mutta ei niin kauas kuin Afrikkaan. Tämä erikoisyksilö vauhditti käsitysten muuttumista lintujen muutosta. Se merkitsi oikean, tieteellisen muuttotutkimuksen alkua, kertoo tohtori Andreas Bick Rostockin yliopistosta.

Haikara päätyi vielä samana kesänä luonnontieteen professori Heinrich Gustav Flörken hoteisiin, ja ensimmäisenä konkreettisena todisteena lintujen mannerten välisistä matkoista se avasi tietä uudelle tutkimukselle. Täytetty lintu kuuluu edelleen Rostockin yliopiston eläintieteellisiin kokoelmiin (siirryt toiseen palveluun), ollen sen kenties tunnetuin yleisömagneetti.

Pfeilstorch eli Saksassa vuonna 1822 ammuttu kattohaikara, jonka kaulan lävistää afrikkalainen nuoli.
Vuonna 1822 ammuttu nuolikaulainen kattohaikara, Pfeilstorch on edelleen Rostockin yliopiston eläintieteellisissä kokoelmissa.Zoologische Sammlung der Universität Rostock

Kokoelman kuraattori Andreas Bick kertoo linnun saaneen iskevän nimen Pfeilstorch, nuolihaikara saksalaiselta lintutieteen pioneerilta August Thienemannilta, joka oli perustamassa 1900-luvun alussa Rossittenin lintuasemaa tuolloisen Preussin itäkolkalle.

Thienemann alkoi kerätä tietoja muista vastaavista tapauksista, ja sittemmin Pfeilstorchin kohtalontovereita on kertynyt noin 25 yksilöä eri puolilta Eurooppaa.

Pohjaliejussa pääskyjen talvilomakohde?

Ennen ymmärrystä lintujen muuttoliikkeestä vallalla olivat pitkälti antiikinaikaiset käsitykset. Myös uskonnolliset tekstit olivat käypiä opinkappaleita ennen tieteellistä vallankumousta.

Antiikin viisaat Aristotelesta ja Homerosta myöten olivat kyllä havainnoineet lintujen liikehdintää Välimeren ympäristössä, mutta silti niiden muuttopuuhista oli vallalla vääriä uskomuksia.

Pohjoisten kansojen historia -pääteoksensa 1555 julkaissut ruotsalainen historioitsija Olaus Magnus kirjoitti pääskyjen kömpivän talviunille vesistöjen pohjamutiin. Oletus oli kiistanalainen, mutta laajalti hyväksytty oppineistonkin keskuudessa ympäri Eurooppaa Brittein saarta myöten.

– Teoria oli vallalla seuraavat 300 vuotta. Jopa ruotsalainen luonnontutkija ja eliöiden luokittelujärjestelmän isä, Carl von Linné pönkitti teoriaa, kertoo Andreas Bick.

Pääskyjen uskottiin pyrähtävän järven tai meren pohjaan talvihorrostamaan satojen vuosien ajan.
Asmo Raimoaho / Yle

Olaus Magnus ei kuitenkaan ollut oletuksen alkulähde, huomauttaa dosentti Timo Vuorisalo Turun yliopiston biologian laitokselta.

– Se oli vanha, vähintäänkin keskiaikainen näkemys. Keskiajan bestiaarioissa eli eläintarinoissa ihan yleinen oletus oli, että pääskyt menevät järven pohjaan. Olaus Magnus vain kirjasi tämän yleisen uskomuksen, sanoo Vuorisalo.

Uskomuksen taustalla oli ilmeisesti pääskyjen tapa kerääntyä suurina parvina rantaruovikoihin syyskesällä. Vilkasliikkeisten vipeltäjien lähtö tapahtuu yleensä yön turvin ja korkealla lentäen, joten se jää helposti havaitsematta. Kadottuaan talveksi ne jälleen ilmestyivät samoille sijoille jäiden lähdön aikaan.

Muitakin teorioita toki esitettiin, lintujen muun muassa uskottiin muuttuvan hiiriksi tai muiksi eläimiksi talven tullen. Arveltiinpa siipiveikkojen katoavan Kuuhunkin kurjaa keliä karkuun.

Suomalaisessa kansanperinteessä linnut sentään liihottivat lämpimään Lintukotoon kapeasta raosta taivaan ja maan välillä.

Totuuden kintereillä oltiin kuitenkin jo kauan ennen Klütziin lentänyttä nuolikaulaista haikaraa Itämeren toisella rannalla, Turussa.

Kartta lintujen muuttotutkimuksen historiasta.
Asmo Raimoaho / Yle

Suomalainen lintutiede otti ensiaskeleensa Turun Akatemiassa

Turun Akatemiaan vuonna 1762 opiskelemaan tullut ruotsalainen Johan Grysselius horjutti talvehtimisteoriaa yhdessä professori Johan Lechen kanssa.

Leche oli jo pitkään kirjannut havaintojaan muun muassa Turun seudun ilmastosta ja lintutilanteesta, ja parivaljakko yritti kammeta pääskyjen talvehtimisteoriaa kumoon.

– Johan Leche oli hyvin perillä tieteen saavutuksista, ja yhdessä Grysseliuksen kanssa hän toteutti tiettävästi koko Pohjoismaiden ensimmäisen ekologisen kokeen. He testasivat tätä hypoteesia pääskyjen järven pohjassa talvehtimisesta, pohjustaa Timo Vuorisalo.

He tekivät nerokkaan kokeensa, ja kuten näin jälkikäteen voi arvatakin, pääskyraukka meni paniikkiin.

Timo Vuorisalo

Pääskyjen ruumiinrakennetta tutkineet Leche ja Grysselius perustelivat, kuinka pääskyjen hibernointi jäisten järvien pohjalietteissä on sula mahdottomuus.

Keuhkoverenkierron mekanismi ja merkitys oli parivaljakolle tuttu asia, ja tieto kävi huonosti yksiin vanhan, vetisen talvehtimisteorian kanssa. Englantilaisen William Harveyn oppi verenkierrosta oli Pohjolassa tullut tunnetuksi edellisellä vuosisadalla.

– Siihen asti oletettiin, että joku sielu tai ruumiin vitaalisuuteen liittyvät tekijät siellä vaan rullaavat pitkin verisuonia. Ennen ei ymmärretty hapensaannin tärkeyttä, hymähtää Timo Vuorisalo.

Koeuitto meni räpiköinniksi

Kaksikkoa epäilytti myös lintujen höyhenpeite, joka ilmavana pikemminkin kelluttaa lintuja kuin auttaa pohjaan vajoamisessa. He onnistuivat pyydystämään haarapääskyn – tavalla, jota väitöskirja ei kerro – ja lähtivät uittamaan tätä.

– He tekivät nerokkaan kokeensa, ja kuten näin jälkikäteen voi arvatakin, pääskyraukka meni paniikkiin. Pinnan alle painettaessa se syöksähti karkuteille. Pääsky ei osoittanut mitään mielenkiintoa järvenpohjaan asettumiseen, nauraa Timo Vuorisalo.

Näin empiiriset, havaintoihin pohjaavat tutkimusmenetelmät olivat akateemisessa maailmassa uutta. Aiemmin tiedettä oli tehty pitkälti vanhoja antiikin viisauksia ja raamatunjakeita kertaamalla.

Pääskyjen syksyiset kokoontumiset vesien äärelle selittyivät sillä, että niiden ympäristö säilyi maa-alueita pidempään lämpimänä.

Tämä houkuttelee lintuja niiden lähistölle saalistamaan vielä tarjolla olevaa hyönteisravintoa, ja ruovikko tarjoaa tuulensuojaa. Lechen ja Grysseliuksen väitöskirjassa vuodelta 1764 käsiteltiin myös hyönteisravinnon merkitystä tervapääskyn sekä räystäs- ja haarapääskyn syysmuuton ajoittumiselle.

Tutkimuksen nostattamat laineet laantuivat nopeasti

Talvista ruokapulaa pääskyt pakenivat tutkijakaksikon päättelyn mukaan Afrikan lämpöön, erityisesti Egyptiin.

– Luultavasti Egyptiin siitä syystä, että he eivät tienneet mitään muuta paikkaa Afrikassa. Suurin osa Afrikan mantereesta oli tuolloin ihan valkoista aluetta kartalla, muistuttaa Timo Vuorisalo.

Paitsi että Egypti oli Afrikan tunnetuin osa, Niilin laaksossa tiedettiin olevan runsaasti lintuja. Vuorisalo arvelee myös antiikista periytyneen kulttuurihistorian vaikuttaneen päätelmään.

Nykyään voimme höyhenten kemiallisella analyysilla päätellä, missä päin Afrikkaa joku lintu on talvehtinut.

Timo Vuorisalo

Johan Lechen ja Johan Grysseliuksen tutkimus pääskyjen talvisista muuttomatkoista herätti aikanaan laajaa polemiikkia Keski-Eurooppaa myöten. Muun muassa alan suuri auktoriteetti Carl von Linné harasi vastaan, ja tutkimus painui unholaan.

Pohjaliejuteoria piti pintansa aina 1800-luvun lopulle. Turun Akatemian kirjasto ja mittavat eläinkokoelmat ehtivät siinä välissä palaa muun kaupungin mukana vuonna 1827.

Pelikaani päätyi nahkurin orsille

Siipiveikkojen muuttoreittien jäljille päästiin tarkemmin vasta 1900-luvun alussa, kun tanskalainen Hans Christian Mortensen keksi hyödyntää lintujen rengastusta tieteellisiin tarpeisiin. Meillä rengastuksesta innostui eläintieteen professori Johan Axel Palmén 1913, ja Einari Merikallio oli suomalaisten lintulaskentojen uranuurtaja.

Tekninen kehitys on vienyt lintujen muuttoliikkeen seurannan aivan uusille urille, kertoo dosentti Timo Vuorisalo Turun yliopistosta.

– Nykyään voimme höyhenten kemiallisella analyysilla päätellä, missä päin Afrikkaa lintu on talvehtinut. Isotoopit ja alkuaineet päätyvät tietenkin ravinnon mukana niiden höyheniin.

Linnut saattavat kieliä lomakohteistaan myös tuomalla eksoottisia kulttuurivaikutteita kylmään Pohjolaan. Luonnon matkijamestarina tunnettu luhtakerttunen voi Suomeen palatessaan äännellä oudosti.

– Taitava lintuharrastaja saattaa tunnistaa, että siinähän laulaa joku kamerunilainen sademetsälintu, jota luhtakerttunen on päässyt talvehtimisalueellaan kuulemaan. Matkustelu avartaa!

Pelikaani tavattiin Turun linnan edustalla vuonna 1605.
Asmo Raimoaho / Yle

Tosin aina matkailu ei ole hyvästä. Sen sai havaita pelikaani, joka vuonna 1605 lehahti Turun linnan edustalle. Tapaus on Suomen vanhin kirjattu lintuhavainto. Raportissa paheksuttiin linnun tulleen ulkomailta ryöstämään kansallisia kalavarantojamme.

Pelikaanihavaintoa pidetään erikoisuudestaan huolimatta suhteellisen luotettavana dosentti Timo Vuorisalon mukaan. Yksin muhkea nokka tekee pelikaanista helposti tunnistettavan.

– Pelikaani hyvän tavan mukaisesti tietysti tapettiin, ja nahka lähetettiin kuninkaalle Tukholmaan. Mutta kuninkaanlinna paloi sittemmin 1600-luvun lopussa, ja pelikaaninnahka luultavasti sen mukana, että asiaa ei voi enää tarkistaa.

Lue lisää:

Yle Luonto: Tiede uskoi pitkään pääskyjen talvehtivan järven pohjamudassa

Yle Luonto: Härskit pääskyt ja korppia viinassa – kansanuskomuksia linnuista

Yle Oppiminen: Lintujen pesintä ja muutto

Turun lintutieteellinen yhdistys: Lintuhavainnoista tiedettä Suomessa (siirryt toiseen palveluun)

Birdlife: Lintujen muuttoajat (siirryt toiseen palveluun)

Birdlife: Muuttolintujen saapuminen (siirryt toiseen palveluun)