Toimittajalta: Tein juttua Esperin ongelmista jo 10 vuotta sitten – joko nyt on aika ottaa vanhat ihmiset vakavasti

Vanhojen hoivan ongelmista on puhuttu liian kauan. Tämä ei enää yllätä, erikoistoimittaja Tiina Merikanto kirjoittaa.

vanhustenhoito
Tiina Merikanto.
Henrietta Hassinen / Yle

Olen vuosien saatossa tehnyt todella monia vanhoja ihmisiä käsitteleviä juttuja.

Olen seurannut kameran kanssa, mitä vanhainkodissa yöllä tapahtuu. Olen kertonut kotona asuvista vanhoista ihmisistä, joille ei järjestynyt kunnan kotiapua. Olen tavannut työlleen antautuneita omaishoitajia, joilta kunta on evännyt omaishoidon tuen, vaikka he täyttivät kriteerit.

Kymmenisen vuotta on niistä tapahtumista, joista tein parikin tv-juttua uuskaupunkilaiseen Esperi Caren hoivakotiin liittyen.

Sinne ei saanut viedä kameraa ja haastatteluja oli vaikea saada.

Yksikössä työskennellyt lähihoitaja Satu Lainio nosti esiin hoitopaikan huonon hoidon. Hän puhui asiasta esimiehilleen ja kuntaan. Ja joutui erotetuksi.

Oikeudenkäynnin jälkeen Satu Lainio sai maineen palautuksen ja useamman kuukauden palkkaa vastaavan korvauksen.

Yksikköä oli tarkastanut lääninhallitus ja paikasta tehtiin myös kantelu Valviraan. Muutoksia edellytettiin niin Esperiltä kuin Uudenkaupungin kaupungilta.

Vanhojen ihmisten hoitoa kauhistellaan – iso kuva ei muutu

Nyt Esperi on otsikoissa taas. Ja kunnat, jotka ostavat hoitoa mahdollisimman halvalla yrityksiltä, joiden tehtävä on tuottaa omistajilleen voittoa. Näistä ongelmista on puhuttu vuosia ja vuosia.

Keskustelu etenee suurin piirtein näin: Media kertoo ongelmista. Hallitus selittää ja oppositio syyttää hallitusta. Vuosien kuluessa puhujien roolit vaihtuvat. Syyttely vaihtuu selittelyksi ja selittely syyttelyksi riippuen siitä, kuka on hallituksessa ja kuka oppositiossa.

Ihmiset eivät voi asua kotona, jos ajantaju on kadonnut, kirjoitettuja ohjeita ei osaa lukea eikä ihminen tiedä missä hän on ja mitä pitää tehdä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei vuosien kuluessa ole tehty mitään. Esimerkiksi hallituksen Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omaishoitoa (siirryt toiseen palveluun)-kärkihankkeessa on tehty paljon hyvää työtä.

Kuitenkin niin kauan kuin vanhojen ihmisten hoito on marginaalinen asia, joka ei nouse politiikan “kovaksi aiheeksi”, ei isoa muutosta tapahdu.

Vanhojen hoito ei ole vaaliteema, miksei?

Vanhojen ihmisten hoito ei ollut vaaliteema vuonna 2011 tai vuonna 2015. Toistaiseksi ei ole ollut merkkejä näkyvissä, että se olisi sitä nytkään, jos tämä kohu ei muuta tilannetta.

Kunnallisalan kehittämissäätiö j (siirryt toiseen palveluun)ulkaisi marraskuussa selvityksen, jonka mukaan joka toinen vastaajista arvioi vanhuspalvelut riittämättömiksi. Vanhusten huoltoon kohdistui myös enemmän tyytymättömyyttä kuin vuonna 2012, jolloin asiasta viimeksi kysyttiin.

Rahaa pitäisi antaa siihen, että meillä on riittävästi myös viranomaisvalvontaa.

Kun ihmisiltä kysyttiin huhtikuun eduskuntavaalien tärkeitä asioita, niitä olivat sairaiden hoito, nuorten syrjäytyminen ja vanhusten hoito. Tämä Kunnallisalan kehittämissäätiön selvitys (siirryt toiseen palveluun)julkaistiin vain vajaa kuukausi sitten.

Miksi ihmisten huoli ei yllä poliitikkojen korviin? Tai jos huoli vaalikentillä kuullaankin, se ei näytä korvissa pysyvän, kun vaalit ovat käyty.

Ja mitä sote-uudistukseen tulee, totta on, että jos vastuu siirtyy kunnilta 18 maakunnalle, se parantaa kilpailutus- ja osto-osaamista. Toisaalta toteutuessaan sote tuo mukanaan vielä pirstaleisemmat palvelumarkkinat, jossa vahdittavaa toimintaa on vielä enemmän. Valvojan tehtävät eivät ole helppoja.

Tietoa on, mutta käytäntöön siirtyminen on kovin hidasta

Edellisen hallituksen peruspalveluministeri Susanna Huovinen (sd.) nimitti vuonna 2014 asiantuntijaryhmän, jonka tehtävänä oli määrittää niitä tekijöitä, joita on otettava huomioon vanhuspalvelulain toimeenpanossa sekä ottaa kantaa ja vaikuttaa ikäystävällistä Suomea rakentaviin arvioihin ja asenteisiin.

Kahdeksan ihmisen työryhmä oli todellisten asiantuntijoiden joukko. Ryhmän teesit olivat selkeitä, järkeenkäyviä ja vastaansanomattomia. Esimerkkinä vaikkapa ensimmäinen teesi: “Ikääntyminen koskee koko yhteiskuntaa. Se on otettava huomioon kaikessa lainsäädännössä ja kaikissa politiikoissa.”

Miksi ihmisten huoli vanhojen hoivasta ei yllä poliitikkojen korviin? Tai jos huoli vaalikentillä kuullaankin, se ei näytä korvissa pysyvän, kun vaalit ovat käyty.

Kokeneet ja viisaat -työryhmä muistutti siitä, että palvelujärjestelmä on suunniteltava kokonaisuutena ja sen on joustettava yksilöllisten tarpeiden mukaan. He sanoivat, että kaikille on taattava myös yhdenvertainen oikeus riittävään hoitoon ja huolenpitoon.

Viime päivinä puhuttaneesta ympärivuorokautisesta hoidosta asiantuntijat sanoivat, että ympärivuorokautisen hoidon tulee vastata pidentyvän vanhuusiän ja muistisairauksien luomiin tarpeisiin.

Mutta miten tämä tai lukemattomat muut muistiot ja työryhmät ovat vaikuttaneet arjen tekemiseen?

Vuodesta toiseen ja vuoron perään kuka milloinkin todistaa näitä samoja asioita, ja millä tuloksin?

Luvut puhuvat karua kieltä

Yhteiskunnassamme vanhuus on pidentynyt ja hyvin vanhojen määrä kasvaa. Terve elämä pitenee, mutta raihnaisuusvaihe elämän lopussa ei lyhene.

Luvut kertovat.

Parinkymmenen vuoden päästä 85-vuotiaita ja sitä vanhempia on kaksinkertainen määrä vuoteen 2017 verrattuna.

Tilastografiikka

Yhdeksänkymmentävuotiaita ja sitä vanhempia on melkein kolme kertaa niin paljon vuonna 2040 kuin vuonna 2017.

Tampereen yliopistossa tehtyjen tutkimusten mukaan elämän loppuvaiheen raihnaisuuden ja avun tarpeen aika siirtyy korkeampaan ikään, mutta ei lyhene. Lisäksi 40–50 prosenttia yli 90-vuotiaaksi elävistä sairastaa dementiaa elämänsä loppuvaiheessa, mikä tarkoittaa sitä, että he tarvitsevat jossakin kohtaa ympärivuorokautista hoitoa.

Tilastografiikka

Tiedon pitäisi ohjata päätöksentekoa

Päätösten pitäisi pohjautua tutkittuun tietoon ja siihen pitäisi löytyä myös rahoitus. Asiantuntijoita pitäisi kuulla. Eikä vain kuulla, vaan tiedon pitäisi muuttua teoiksi.

Samalla, kun kirjoitan näitä sanoja, tiedän kuulostavani lattealta ja itsestään selvältä. Tuon toistaminen on niin ”last season” sanoisi joku. Mutta kirjoitan silti: politiikan pitäisi pohjautua tietoon, kun ja jos sitä on käytettävissä.

Muutama päivä kohistaan ja kauhistellaan, ja sitten kaikki jatkuu enemmän ja vähemmän ennallaan - kunnes on seuraavan kohun aika.

Eikö nyt, vihdoinkin, pitäisi aivan erityisen huolella kuulla niitä ääniä, jotka varoittavat hoitopaikkojen vähyydestä.

Ihmiset eivät voi asua kotona, jos ajantaju on kadonnut, kirjoitettuja ohjeita ei osaa lukea eikä ihminen tiedä missä hän on ja mitä pitää tehdä.

“Jokainen haluaa asua kotona” -on hyvä toimintaperiaate, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Jo nyt monien omaisten jatkuva huoli on, miten äiti tai isoäiti kotona pärjää, kun ilmeinen tarve olisi jo ympärivuorokautiselle hoidolle.

Pitäisikö hoitopaikkojen riittävyyteen vihdoin suhtautua kuoleman vakavasti? Niin, että hoitopaikkoja olisi riittävästi.

Niin kauan kuin vanhojen ihmisten hoito on marginaalinen asia, joka ei nouse politiikan “kovaksi aiheeksi”, ei isoa muutosta tapahdu.

Me tarvitsemme erilaisia asumispaikkoja, esimerkiksi ryhmäkoteja, jossa on turvallista asua silloin, kun kotona asuminen ei ole enää mahdollista. Laitoshoidon purku on terveyskeskusten vuodeosastojen kohdalla ollut järkevää: siellä ei kenenkään pitäisi asua. Siihen maailmaan ei kukaan kaipaa takaisin.

Eikä riittävä hoitajien ja hoitopaikkojen määrä saa sulkea pois sitä, että ihmisten pitäisi voida asua ihmisarvonsa säilyttäen myös kotona.

Ja sitten se valvonta. Voisivatko viime päivien tapahtumat olla viimeinen todiste myös sille, että hoivayksikön omavalvonta ei riitä, eikä välttämättä tilaajankaan valvonta. Rahaa pitäisi antaa siihen, että meillä on riittävästi myös viranomaisvalvontaa. Sillä on oma tärkeä roolinsa, vaikkei valvonta yksin ongelmaa ratkaise.

Korjausliikkeiden pitäisi toteutua paljon paljon aiemmin kuin vasta silloin, kun hoivakodin toiminta pitää keskeyttää.