Sinikka ja Tiina Nopola kirjoittavat yhdessä kylki kyljessä, mutta samaan hotellihuoneeseen he eivät enää mene

Kulttuurivieraat, kirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ovat kirjoittaneet lastenkirjoja yhdessä 30 vuotta. Heille sisaruus on paitsi työtoveruutta myös voimavara. Vaikka sanasota syttyy helposti, kirjoittaessa yhteinen sävel löytyy helposti.

Kulttuurivieras
Sinikka ja Tiina Nopola olohuoneessa.
Nella Nuora / Yle

Puhetta ja naurua. Sitä on paljon, kun Sinikka ja Tiina Nopola ovat yhdessä. Sivulliselle tulee olo kuin olisi astunut keskelle italialaista perhedraamaa. Sanailu syttyy helposti. Aiheesta kuin aiheesta.

– Kyllä Sinikka on enemmän äänessä.

– Enhän ole.

– Olet nykyään. Sä et vain huomaa sitä.

– Tämä menee tuonne haastattelunauhuriin. Onko sen nyt kiva, että minusta tulee sellainen kuva?

– Eihän se ole huono asia, päinvastoin. Sä olet vain spontaani ja puhelias.

– Ai, että mä olen sellainen hölöpatti?

– Ei kun sellainen kantaaottava ja aktiivinen ihminen.

– Olet sinäkin kova puhumaan.

– No joo, niin olen.

Sitten taas nauretaan. Sinikka ja Tiina ovat selvästi läheisiä, eikä heidän tarvitse varoa sanojaan toistensa seurassa. Ehkä siksi heidän on helppo olla myös työkavereita. Sitä he ovat olleet jo 30 vuotta. Ensimmäisen Heinähattu ja Vilttitossu -lastenkirjan piti olla vain kokeilu, mutta nyt niitä on ilmestynyt parisenkymmentä ja Risto Räppääjä -kirjoja ainakin saman verran.

Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjoja pinoissa pöydällä.
Nopolojen lastenkirjoissa pieniä lukijoita puhuttelee huumori ja terävä kieli.Nella Nuora / Yle

Ja taas leimahtaa.

– Meidän piti kirjoittaa vain yksi kirja, ihan vitsinä, aloittaa Tiina.

– Ei se mikään vitsi ollut. Se oli ihan oikea lastenromaani, Sinikka närkästyy.

– Mulle se oli vitsi. Yhdessä kirjoittaminen oli outo ajatus. En tajunnut, että miten yhdessä voisi edes kirjoittaa.

Sinikka oli jo tuolloin perheen kirjailija, sillä hän oli julkaissut novellikokoelman Teepussit. Kustantamon juhlien jatkoilla nyt jo edesmennyt arvostettu kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo ehdotti Sinikalle lastenkirjan kirjoittamista.

Ajatus oli hyvä, mutta ongelmana oli, ettei Sinikka tuntenut ainoatakaan lasta. Hän ei ollut lainkaan perillä lasten maailmasta. Omien sanojensa mukaan hän ei edes oikein huomannut lapsia. Kaikki näyttivät aivan samanlaisilta toppahaalareissaan. Mutta onneksi oli sisko, joka oli erityislastentarhaopettaja. Hän tunsi paljon lapsia!

Kokeilu tai vitsi oli kuitenkin kannattava. Kirjoja haluttiin lisää. Muutaman vuoden jälkeen Tiina jätti työnsä lastentarhanopettajana. Sinikka oli jo aiemmin päättänyt jättää paikkansa Helsingin Sanomien toimittajana.

"Pakastaja-Elvi kuulosti hyvältä"

Sinikka ja Tiina kirjoittavat kirjat yhdessä aivan konkreettisesti. He istuvat kylki kyljessä sohvalla, läppäri sylissä ja kirjoittavat. Ideat lentelevät puolin ja toisin. Sinikan mukaan rentous on hyväksi työn teolle.

– Nauramme paljon ja voimme heitellä aivan pöljiäkin ehdotuksia. Luulen, että fyysinen läheisyys tuottaa enemmän ideoita.

Tiina ja Sinikka Nopola työskentelevät sohvalla.
Sisaruksilla on hauskaa kirjoittaessa. Nella Nuora / Yle

Molemmat ovat sitä mieltä, että 30 vuoden yhdessä tekemisen jälkeen heillä on edelleen hauskaa yhdessä. Kummallakin on omat vahvuutensa, joita kumpikin arvostaa. Sinikka on verbalikko ja riimittelijä, jonka kielen leikittelystä syntyvät usein kirjojen nimet.

– Esimerkiksi Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi syntyi siitä, että pakastaja-Elvi vain kuulosti niin hyvältä. Ei meillä ollut siinä vaiheessa hajuakaan kuka tai millainen hahmo Elvi olisi, kertoo Sinikka.

Tiina on puolestaan hyvä juonenpunoja. Hän rakentelee pidemmät kuviot ja käänteet ja osaa nähdä elokuvakäsikirjoituksia tehdessä tekstin visuaalisesti.

Lauseet sen sijaan rakennetaan yhdessä. Hitaasti ja sanoja maistellen – kuin runoilijat. Sanojen paikkoja vaihdellaan ja testaillaan, sillä jos sana saa väärän painotuksen, huumori voi kadota.

Sisarukset nahistelevat, mutta eivät kirjoittaessa

Vaikka yli kuusikymppiset sisarukset yhä nahistelevat usein, kirjoittaessa riitoja ei synny. Heillä on samanlainen huumori ja rytmitaju. He hiovat tekstiä yhteisymmärryksessä kunnes molemmat ovat tyytyväisiä.

– Nykyään yritän tarkasti kuunnella Tiinan ideoita. Oletko huomannut? Olen aina ennen ollut se dominoiva esikoinen.

– Oho, en ole huomannut. Tai ehkä pientä yritystä on olemassa, virnuilee Tiina.

Sinikka ja Tiina koettelevat usein toisiaan. Heidän musta huumorinsa menee lähelle sitä rajaa, että toinen loukkaantuu. Ulkopuolista hirvittää jo välillä, mutta aina lopuksi siskokset löytävät yhteisen naurun.

– Me olemme niin läheisiä, että voimme sanoa aika suoraan. Ilmapiiri on täysin vapaa. Siksi yhdessä työskentely on helppoa, kun ei tarvitse koko ajan asetella sanoja niin tarkasti, kuten tavallisesti työyhteisössä, Sinikka aprikoi.

Tiinan mukaan Sinikka yrittää kuitenkin aika ajoin leikkiä ikään kuin heillä olisi työyhteisö.

– Joo, olen välillä tosi ankara Tiinalle. Jos Tiina ehdottaa kahvittelua, sanon: "Työ kutsuu."

– Mä menen muuten aivan lukkoon, jos mulle ollaan ankaria. Se on huono metodi.

– Ahaa, hyvä tietää.

Taas paljastui jotain uutta.

Yhteisille lomille ei lähdetä

Sen siskokset joka tapauksessa tietävät, että yhteistä kaupunkilomaa he eivät enää koskaan vietä. Kerta Lontoossa riitti opettamaan, ettei saman hotellihuoneen jakaminen ole hyvä idea. Heidän päivärytminsä ja käsityksensä lomasta olivat aivan erilaiset. Sinikka halusi olla jo aamulla varhain kiertelemässä nähtävyyksiä, kun taas Tiina halusi ottaa rauhallisemmin ja nauttia lomafiiliksestä.

– Tykkään istuskella rauhassa suurkaupungin kahviloissa.

– Kyllä minäkin tykkään.

– Sulla on joku yliminä, joka käskee mennä jo aamusta museoon.

– No niin, taas mä joudun outoon valoon.

Sinikka myöntää, että läheisissä sisaruussuhteissa tietyt piirteet korostuvat, koska heijastuspintana on aina toinen. Etenkin jos ikäeroa on vain vähän, kuten Sinikalla ja Tiinalla pari vuotta. Jo pelkästään syntymäjärjestyksen mukaan sisarukset saavat tietyt leimat. Tiina oli huoleton kuopus ja Sinikka velvollisuudentuntoinen ja järkevä esikoinen.

– Ethän sinä edes ollut mitenkään erityisen järkevä lapsi.

– En ollutkaan. Mulla oli vain lyhyt tukka ja silmälasit, joten näytin järkevältä.

Sinikka Nopola lumisateessa.
Sinikka Nopola tunnistaa itsessään velvollisuudentuntoisen esikoisen.Nella Nuora / Yle

Sinikka ja Tiina saivat hiljattain paneutua perusteellisesti lapsuuteensa, kun he tekivät kirjan Siskossyndrooma – 60-luku kasvatti meidät. Valokuvista, vanhoista ainevihoista ja piirustuksista paljastui kiinnostavia seikkoja.

Tiina löysi 9-vuotiaana kirjoittamansa aineen, jonka aiheena oli "Sisareni". Siinä Tiina kirjoittaa, että haluaisi olla yhtä etevä kuin Sinikka.

– Minulle aina hoettiin, että ota mallia Sinikasta, kun se on niin hyvä koulussa. Mutta ilmeisesti meillä olikin aika lailla samanlaiset keskiarvot.

Molemmat ovat samaa mieltä, että aikuisten määritelmät lapsista ovat harhaanjohtavia ja jopa vaarallisia. Liikaa jaottelua pitäisi välttää, sillä ominaisuuksilla on tapana paisua, kun niitä tarpeeksi kauan hoetaan.

– Se on usein hirveän hataraa heittelyä. Eihän kukaan ole pelkästään järki-ihminen tai tunneihminen. Kyllä ihminen on yleensä sekoitus monia piirteitä, Sinikka toteaa.

Tiina Nopola lumisateessa.
Tiinaa pidettiin lapsena huolettomana kuopuksena.Nella Nuora / Yle

Pahimmillaan lapsena lukkoon lyödyt määritelmät ohjaavat jopa ammatinvalintaa.

– Muistan kyllä, kun minulle sanottiin, että menet varmasti nuorena naimisiin ja sopisit hyvin työskentelemään lasten kanssa. No, minusta tuli lastentarhanopettaja, mutta naimisiin en sentään mennyt nuorena, Tiina muistelee.

Kuka pruittasi ja ketä?

Parasta sisaruudessa on molempien mielestä, kun voi muistella yhdessä lapsuutta. Kaksin muistoista tulee ehkä totuudellisempia kuin yksin. Sinikan mukaan he riitelivät lapsina paljon. Tiina muistaa toisin.

– Eihän riidelty. Tai riideltiin, mutta eikö se ole aika normaalia sisarusten välillä? Muistatkos sen, kun pruittasin sinua hammastahnalla päähän?

– Minä se olin, joka pruittasin sinua. Pesimme aina yhtä aikaa hampaita ja sinä ärsytit tönimällä koko ajan.

Nopoloiden lapsuus Tampereella ja mökkikesät Vesilahdessa kuluivat tiiviisti yhdessä. Nuoruudessa tyttöjen tiet erkanivat, kun omat kaverit tulivat tärkeiksi. He liikkuivat eri porukoissa ja olivat tyyliltäänkin erilaisia. Sinikka koki lukiolaisena vasemmistolaisen herätyksen ja oli hyvin jyrkkä mielipiteissään. Hän kammoksui kaikkea tavanomaista.

– Muistan kuinka syvästi halveksin beige-väriä. Se oli tavallisten ja tylsien ihmisten väri. Minusta kaiken olisi pitänyt olla punaista tai vihreää.

Sisarusten tiet ristesivät uudelleen vasta aikuisiällä kirjoittamisen myötä. Vaikka usein puhutaan Nopolan sisaruksista, on kummallakin myös omat kirjalliset uransa. Tiina kirjoittaa Siiri-lastenkirjasarjaa ja Sinikka kirjoittaa muun muassa proosaa ja näytelmiä.

– Kirjoitan parhaillaan omaa kirjaani ja teen sitä aina aamuisin. Kun on ollut yksin omien ajatustensa kanssa muutaman tunnin, on virkistävää ryhtyä kirjoittamaan Tiinan kanssa.

Koska yhdessä kirjoittaminen vie niin paljon elämästä, ei sisarusten tarvitse viettää vapaa-aikaa yhdessä. Sinikkaa ärsyttää, että he esiintyvät julkisuudessa lähes aina kaksikkona. Tiinan mielestä se on heidän oma vikansa.

– Minkäs sille voi, että olemme kaksikko.

Silti he ovat ehdottoman iloisia siitä, että on sisko, jonka kanssa voi puhua, muistella ja väitellä.

– Se on suunnattoman ylellistä, että on ihminen, joka tuntee läpikotaisin.