Pekka Juntin kolumni: Vaurastumisesta ja lattialla makaavista vanhuksista

Rahalla ei ole moraalia, kirjoittaa Pekka Juntti.

vanhukset
Pekka Juntti
Nina Susi

Minulle on tuottanut vaikeuksia vaurastua. En ole päässyt mukaan piensijoitus- ja rahastohommeleihin, vaikka siistiin jakkuun tai pikkutakkiin sonnustautuneiden talousnerojen puheista tiedämme, että aina on oikea aika aloittaa.

Upeasta neuvosta huolimatta minulla oli hyvin pitkään erittäin väärä aika aloittaa.

Ei ollut rahaa. Kaikki meni elämiseen. Opiskelin, hankin vaimon kanssa lapsia ja talolainan, koska suhdanne oli suotuisa ja pätkätyöläisillekin irtosi touhusatanen unelmiensa toteuttamiseen.

Sittemmin, kun olen kiipinyt ruosteisen riisikupin ohjaimista röyhkeän nelivetomaasturin korkeampiin tuulilasinäkymiin, olisin voinut pistää rahaa rahastoihin, lopettaa makuuttamisen, panna poikimaan, korkoa korolle, kyllä te tiedätte, passiivista tuloa helposti ja kevyesti. Mutta nyt minulle on tullut uusi este.

Jakkupuvut ja pikkutakit ovat jo joitakin vuosia julistaneet, valkein hampain ja kirkkain silmin, että nyt kannattaa sijoittaa hoiva-alaan.

Niinä rumina vuosina matkalla materiaalisesta köyhyydestä tyhjämieliseen keskiluokkaan minusta ehti tulla pösilö. Aloin ajatella itseäni vahingoittavalla tavalla, minusta tuli markkinayhteiskunnan realiteetteihin sopimaton unelmahörhö ja puunhalaaja. Aloin rakastaa ihmisiäkin, toki harvaa edelleenkään mitenkään kohdennetusti, mutta noin niin kuin yleisellä tasolla.

Tiukan euron vuosina ehdin tutustua työelämään ja tutkailla maailman kujeita ihan tavallisena maisterina, ja rupesin näkemään kaikenlaisia kehityskulkuja ja näkyjä, joita tietenkin pidän totena, sillä niin hörhöt tekevät.

Minulla on tapana katsella jakkuja ja pikkutakkeja telkkarista. Kuuntelen heidän todistustaan talouden trendeistä. He puhuvat oikukkaasta ja suotuisasta Markkinasta kuin jumalastaan, ja jumala se onkin.

Nämä ihmiset taas ovat papistoamme.

Taivaaseen vie koilliseen kurkottava käyrä. Ylöspäin, siellä auvomme siintää, mutta ennen sitä pitää vielä uhrata hieman aikaa, luonnonvaroja ja ihmisyyttä. Ja juuri kun talouden veturikuski on töräyttämässä torvea Paradiisin asemalle saapumisen merkiksi, Saatana pilaa kaiken. Tulee lama ja mälsä.

Kun osakemarkkina jyrähtää, yrityksen on pakko sopeuttaa toimintojaan.

Vuosia sitten todistin, miten keskiluokkainen vasemmistoa äänestävä vekkuli ilahtui kuulleessaan, kun muuan pankki aloitti massiiviset YT-neuvottelut. Ilo kumpusi hänen omistamistaan pankin osakkeista, joiden arvon hän arveli reippaiden toimenpiteiden vuoksi vihdoin nousevan. Valinnan paikassa solidaarisuuden nimiin vannova kaveri rakasti enemmän karttuvaa sijoitustiliään kuin sääli elämänsä kovimpaan prässiin joutuvia työttömiä.

Tämä on talousjärjestelmämme syvää ydintä. Rahalla ei ole moraalia. Sijoittaja voi suhtautua myötätuntoisesti ympäristöön ja ihmiskuntaan, mutta teot puhuvat toista. Hänen rahansa lyö koko ajan lyötyä.

Jos lama syö yrityksen tuloksen, se ei kelpaa sijoittajjalle selitykseksi. Hän vaatii lisää, enemmän kuin viime vuonna. Muuten pääoma vaihtaa osoitetta. Sijoittaja ajaa omaa etuaan, olipa hän sitten Warren Buffet tai naapurin Ritu.

Kun osakemarkkina jyrähtää, yrityksen on pakko sopeuttaa toimintojaan. Koska firman pahanpäivänvara on jaettu osinkoina Ritulle ja Warrenille, on ryhdyttävä säästämään. Toimitusjohtaja ja HR:n ikipirteä Sirpa pitävät palkkansa ja työnsä, mutta rahvaan parissa tapahtuu taloudellinen puhdistus. HR:n Sirpa osoittaa YT-tuolileikin jälkeen ovea sadoille sillä aikaa kun toimari golffaa ikävää fiilistään pois.

Alamaisille näytetään alamaisen paikka. Pääoma on teitä tärkeämpää.

Olemme asiakkaita, kuluttajia ja kiipijöitä, yhä harvemmin hyviä kanssaihmisiä.

Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näin sanoo osakeyhtiölaki, ja jäljet näkyvät. Voitonnälkä nielee alleen kaiken muun. Mitä globaalimpi yritys on ja mitä lujemmin pörssissä, sitä törkeämpää on meno. Kukaan ei toppuuttele. Sijoittajaa kiinnostaa kurssikehitys ja osingot. Lopputuotteen käyttäjä ei boikotoi, koska hän ei tiedä tuotteen inhimillisiä kustannuksia. Saksalainen takapuoltaan pyyhkivä Günther ei tunne nahoissaan suomalaisen Paulin surua, kun hänen lempimetsänsä viedään sellukattilaan.

Globaali vauraus perustuu luonnon ja ihmisen riistoon. Riisto taas on riistoa aina jossakin muualla.

Sadan vuoden maailmanlaajuisen keskinäisen varastamisen jälkeen, maapallo alkaa olla valmis. Luonnonvarat loppuvat, lajit katoavat, eikä inhimillisyys ole muodissa.

Markkinauskonto on lävistänyt kaikki inhimillisen toiminnan tasot. Se on muuttanut meitä. Olemme asiakkaita, kuluttajia ja kiipijöitä, yhä harvemmin hyviä kanssaihmisiä. Valtioita johtavat bisnesmiehet yritysjargonia jauhaen, yritysmaailman periaattein. Jos rahaa ei ole, sitten leikataan. Köyhiä, vanhoja ja tarpeettomia kyykytetään. Rikkaita ei koskaan.

Kun talouspuheen kyllästämä köyhän kunnan päättäjä sitten sopii voittoa himoitsevan kansainvälisen hoivayrityksen kanssa vanhustenhoidosta, sitä maataan kohta hoivakodin lattialla viltteihin peiteltynä. Sitä lojutaan omassa ulosteessa, tai kärsitään nälkää. Sitä toivotaan, että joku läheisistä tulisi hieromaan kättä, kun se on kipeä, vaikka se on sängystä putoamisen takia poikki ja sijoiltaan. Sitten sitä jo kuollaankin, eikä se ole kenenkään muun kuin vainajan etu, sillä kuolleista hoidokeista maksetaan heikkoa hintaa.

Jakkupuvut ja pikkutakit ovat jo joitakin vuosia julistaneet, valkein hampain ja kirkkain silmin, että nyt kannattaa sijoittaa hoiva-alaan. Siellä on luja kasvunäkymä ja muikea tuotto-odotus. Vaikka he puhuivat kuin psykopaatit, eivät he valehdelleet. Kyllä se olisi kannattanut.

Mutta kun se tuntuu niin vaikealta.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.

Aiheesta voi keskustella 5.2. klo 16.00 asti.