Regina Raskin blogi: Antakaa minun kasvattaa viiksiäni rauhassa!

Miksi viisikymppisen täytyy olla uusi kolmikymppinen, ihmettelee 56-vuotias Rask.

Puoli seitsemän
Regina Rask
Ilmari Fabritius/Yle

Eräänä päivänä havainto iski vyön alle. Olen vain 11 vuotta nuorempi kuin mummoni oli kuollessaan.

Mummolla oli vahvat silmälasit, ruskearuudulliset tohvelit, ikuinen esiliina edessään ja kasvoissa karvoja. Hän oli rauhallisesti ja selvästi vanha.

Minä sävytän silmälasien värit vaatteisiini, kävelen reippaasti vaikka niveliin sattuisikin ja yritän esittää, että pysyn maailman menossa mukana.

Olen viidakossa, jossa haavoittuvuuden näyttäminen voisi koitua kuolemaksi.

1800-luvun loppumetreillä syntynyt Helmi-mummu oli kovan elämän kokenut evakko Viipurista. Hän asui meillä Viialassa, aluksi pienessä punaisessa talossamme, myöhemmin isäni rakentamassa sivurakennuksessa.

Mummu oli apuna suuressa perheessämme, laittoi ruokaa, kaitsi koko ajan kasvavaa lapsilaumaa.

Kun pieni eläke tuli tilille, koitti hänen juhlapäivänsä. Silloin hän osti Nyyrikin ja kermatoffeeta, istahti keinutuoliinsa ja otti pienen paussin arjesta.

Yritän kuvitella itseäni samaan keinutuoliin.

Ei onnistu.

Ne ajat ovat ohi, jolloin viisikymppiset saivat syntymäpäivälahjaksi keinutuolin, kävelykepin tai ruman ison lasimaljakon. Sellaiset lahjat kuuluivat pysähtyneisyyden aikaan, jolloin ihmiset vielä vanhenivat.

Helmi-mummun maailmassa veitsellä ei leikelty kasvoja, niillä leikattiin matonkuteita.

Onhan nuoruutta aina palvottu, mutta ei näin paljon.

Minä syytän kaikesta Tina Turneria. Kuusikymppinen Turner harppoi esiintymislavalla verkkosukkahousuissa ja korkokengissä ja karjui mikkiin niin, että vuodet juoksivat häntä karkuun.

Turnerista tuli meille malli. Hänen jälkeensä julkisuus on ollut täynnä Upeasti Ikääntyneitä Naisia ja Hyvin Säilyneitä Miehiä.

Me kaikki tiedämme, keitä he ovat. Näyttelijöitä ja missejä, joilla on kylpyankan huulet ja kasvot turvoksissa kuin litsarin jäljiltä. Poppareita ja iskelmälaulajia, jotka eivät hiussiirteitä lukuun ottamatta ole muuttaneet mitään itsessään sitten 70-luvun, mutta luulevat, että golfhousut ja nahkatakki on uitettu nuoruuden lähteessä.

Helmi-mummun maailmassa veitsellä ei leikelty kasvoja, niillä leikattiin matonkuteita. Hänellä oli paitsi viiksi-ja partakarvoja, mutta myös rauhan aura ympärillään.

Hän vanheni, koska se kuului ihmisen osaan. Siihen maailmanaikaan se vielä oli luonnollista ja sen annettiin tapahtua. Jos mummun elämästä jokin stressinaihe puuttui, oli se ainakin tämä. Kuusikymppisen ei tarvinnut näyttää nelikymppiseltä. Ajatustakin olisi pidetty naurettavana ja vääränä.

Ihminen sai näyttää ikäiseltään. Siinä on jotain viisasta ja kaunista.

Hänen tyttärentyttärensä taas elää maailmassa, jossa on käynnissä ikuinen Miss Farkku-Suomi -kilpailu.

Turha kai sanoakaan, etten ole mukana kärkikahinoissa.

Huonosti ovat asiat, jos vasta 70-tai 80-vuotiaat ovat aikuisia.

Valehtelisin jos sanoisin, etteivät vatsamakkarani ja jenkkakahvani vaivaisi minua. Toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän.

En usko, että mummoa vaivasi. Hän olisi tanssinut jenkkaa piittaamatta siitä, vaikka vähän hyllyikin. Hänelle kahva tarkoitti jääkaapin ovenkahvaa, johon hän tarttui, kun halusi palasen lenkkimakkaraa. Tuskin hän kärsi iltasyöpöttelystään sen suurempia tunnontuskia.

Niin kuin minä teen. Koska olen pulassa itseni, kokoni ja ikääntymiseni kanssa. Kun ideaali hiipii normiksi, enemmistö meistä on pulassa.

Lääkärit ja vakuutusyhtiöt syyllistävät ja laskevat senttejä ja pennejä. Nyt meidän kuuluu säilyä solakkana ja sporttisena hamaan ruumisarkkuun.

Koska viisikymppinen on uusi kolmikymppinen. Kahdeksankymppinen on uusi kuusikymppinen.

Satavuotias on kai uusi kahdeksankymppinen.

Näin me huijaamme itsemme uskomaan, ettemme koskaan kuole.

Elinajanodotukset ovat nousseet ja elämä on monessa mielessä muuttunut fyysisesti helpommaksi.

Mutta onko silti laitaa, että ikääntyneet kutsuvat itseään keski-ikäisiksi? Ensin olemme nuoria, sitten tulee hyppäys keski-ikäisyyteen. Sitten ei ole oikein mitään.

Sanoja vanhus, ikääntynyt ja ikäihminen vältellään. Ne ovat kuin hissiseuralainen, jolta roikkuu jotain epämiellyttävää nenästä.

Mitä hittoa?

Reissasin vähän aikaa sitten Yhdysvalloissa ja siellä oli osavaltioita, joissa vanhuksia kutsuttiin ”aikuisiksi.”

Huonosti ovat asiat, jos vasta 70-tai 80-vuotiaat ovat aikuisia. Siinä vaiheessa vastuuton nuoruus on kyllä luvalla sanoen kestänyt ihan liian pitkään. Pitääkö koko elämän olla leikkikenttä, viidakkosafari tai vääristävä peilisali?

Jokainen saa tietysti elää niin ikinuorena kuin haluaa. Elämäsi on sinun omasi.

Mutta ainakin minä haluaisin vanheta rauhassa. Katsoa peiliin ja ajatella, että takana on niin paljon kilometrejä että voin ihan hyvin pysähtyä taukopaikalle. Syödä kermatoffeeta ja lenkkimakkaraa. Haluan polkaista vauhtia keinutuoliin ja katsoa, miten muut sähläävät ja tekevät samoja virheitä, kuin minä ennen.

Me rypistymme, väsymme, tulemme välinpitämättömimmiksi kaiken maailman kotkotusten suhteen. Me luomme omat keinutuolimme, mitä ikinä ne ovatkaan.

Se on meidän oikeutemme. Se on elämän kiertokulku.

Nuoruuden lähdettä ei oikeasti ole olemassa. On vain viisas, ikiaikainen meri, joka tietää että vuoksi aina seuraa luodetta.

Regina Rask

Kirjoittaja on Puoli seitsemän -ohjelman toimittaja ja kirjailija. Hän on nostalgikko, joka suhtautuu tulevaisuuteen varovaisen kiinnostuneesti.