Ex-kumppani lähetti Tiinalle satoja tekstiviestejä, uhkaili ja seurasi – vaikka vaino lopulta päättyi, pelko jäi

Vaino muuttaa uhrin elämän selviytymistaisteluksi. Tiinan mielenterveyden pelastivat lähestymiskielto ja toisilta naisilta saatu vertaistuki.

vainoaminen
Vainoaminen / Yle

Tiinan ja hänen ex-kumppaninsa - kutsumme häntä Timoksi - suhde oli kestänyt vuoden. Timolla oli oma asunto, mutta hän vietti kaiken aikansa Tiinan ja hänen kahden kouluikäisen lapsensa luona. Nelikko eli tavallista perhe-elämää.

– Timo huolehti tarvittaessa lapsistani. Meillä oli ihan hyvä suhde, Tiina kertoo.

Eräänä talvisena perjantaina pariskunta lähti tuttavien kanssa tunturiin viettämään aikuisten viikonloppua. Pakkasyönä, mökin pihamaalla, Timo sai raivokohtauksen. Hän oli mustasukkainen Tiinasta, joka oli hänen mielestään jutellut liian läheisesti mökillä olleen miehen kanssa.

– Se raivo oli jotain ihan käsittämätöntä. Makasin maassa, kun hän hakkasi minua nyrkeillä kasvoihin ja päähän.

Tiina onnistui pääsemään jaloilleen ja juoksemaan karkuun, mutta Timo sai hänet kiinni. Hän repi Tiinan hiuksista takaisin pihaan ja jatkoi hakkaamista.

Muut mökkivieraat pakenivat riehuvaa miestä. Yksi pariskunnista juoksi yövaatteissa karkuun talviseen yöhön ja pääsi sisään läheiseen mökkiin. Pihalla seisseen auton Timo hakkasi jääkairalla hajalle.

Sitten tulivat poliisit ja veivät Timon putkaan.

Viestejä alkaa tulla

Tiinan ja Timon tapaus ei ole kaikkein tavallisin tarina lähisuhdeväkivallasta, sanoo perhe- ja kriisityön palvelupäällikkö Kaija Salmirinne Lapin Ensi- ja turvakodista.

– Yleensä väkivalta ikään kuin lipuu suhteeseen hiljalleen. Se tulee mukaan vallankäyttönä, pieninä sanoina tai tekoina, joihin uhri mukautuu, jotta välttyy suuremmilta konflikteilta.

Tiinalle väkivallanteko tuli täytenä yllätyksenä. Se järkytti häntä syvästi.

– Tein siihen aikaan töitä mielenterveys- ja päihdepuolella, ja olin jo työni vuoksi lukenut lähisuhdeväkivallasta. Siksi minulle oli selvää, että tämä jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Päätin lopettaa suhteen heti.

Aamulla, kun Timo oli vielä putkassa, Tiina soitti poliisille ja pyysi, että mies päästettäisiin vapaaksi vasta, kun hän olisi itse päässyt mökiltä kotiin.

Putkasta päästyään Timo alkoi soitella ja lähettää Tiinalle viestejä. Niissä hän vuoroin vakuutti rakkauttaan, vuoroin vannoi, ettei ikinä tekisi Tiinalle mitään pahaa. Jos Tiina ei vastannut viestiin tai vastasi siihen Timon mielestä väärin, viestien sävy muuttui uhkaavaksi.

”Rukoile Jumalaa kun nähdään”, luki yhdessä viestissä. Toisessa mies kertoi pian saattavansa loppuun sen, minkä oli aloittanut. Kolmannessa hän kertoi löytävänsä Tiinan, vaikka hän olisi missä.

”Olen yllättävän lähellä”, hän kirjoitti.

Tiina katseli parvekkeelta, kun Timo tuli hakemaan valmiiksi pakatut tavarat takapihalta. Timon polkupyörä ja grillikin lähtivät, mutta viestit ja yhteydenotot jatkuivat.

Timo seurasi autollaan Tiinaa, kun tämä meni töihin, ja ilmestyi hänen työpaikalleen. Hän viestitti, että pian Tiina ei saisi enää nähdä lapsiaan tai pitää työpaikkaansa. Hän parkkeerasi autonsa niin, että näki sisälle Tiinan kotiin. Eräässä viestissä hän kertoi, minkä väriset lakanat Tiinan makuuhuoneen sängyssä oli.

Vainoaminen / Yle

– Jatkuva pelkääminen oli kaikkein raskainta. Koko ajan piti olla varasuunnitelma, että mitä jos. Lopulta elämässä ei ollut enää muuta ajatusta kuin pakoon juokseminen.

Sitten tuli äitienpäivä. Timo soitti ja lähetti 160 viestiä. Yhdessä niistä hän kirjoitti, että aikoi ampua ensin Tiinan, sitten itsensä. Sen jälkeen he ainakin olisivat lopullisesti yhdessä.

Tiina olisi halunnut lähteä onnittelemaan omaa äitiään, mutta ei uskaltanut. Poliisi ja Rikosuhripäivystyksen ihmiset olivat jo kehottaneet häntä hakemaan lähestymiskieltoa, mutta Tiina oli ajatellut, ettei se auttaisi.

– Äitienpäivä oli minulle viimeinen pisara. Silloin päätin, että nyt minä sen teen.

Häpeän jälki jää uhriin

Johanna Marjomaa on vetänyt Lapin ensi- ja turvakodissa vertaisryhmää lähisuhdeväkivallasta kärsineille naisille. Hän on kuullut ryhmässä monenlaisia kertomuksia vainosta. Tarinoita on yhdistänyt se, että vainoaminen on ollut uhrille erittäin pelottava ja ahdistava kokemus, kuin katkeamaton ylivireystila.

– Kun uhri ei pysty ennakoimaan mitä vainoaja seuraavaksi keksii, hän elää jatkuvassa taistele ja pakene -tilassa. Koko ajan on oltava valmiina siihen, että vainoaja ehkä ilmestyy oven taa, soittaa tai tulee työpaikalle. Sosiaalisen median kautta tapahtuva ei-toivottu lähestyminen voi olla myös hyvin ahdistavaa, Marjomaa kertoo.

Tiinan elämä oli juuri sitä, jatkuvaa hälytystilaa. Vaikka tekstiviestit ahdistivat, ne oli pakko lukea. Silloin hän ainakin tiesi, millaisella mielialalla ex-kumppani oli ja mitä hän seuraavaksi suunnitteli.

Lähestymiskiellon hakeminen kuitenkin auttoi. Viestit ja yhteydenotot loppuivat, eikä miehen autoa näkynyt enää etupihan parkkipaikalla. Kaksi kuukautta kestänyt lähes ympärivuorokautinen vainoaminen oli kuitenkin jättänyt Tiinaan pelkotilan, joka ei lähtenyt pois.

– Kävin kolme kertaa päivässä järjestelmällisesti läpi asunnon kaikki huoneet, kaapit ja sängynaluset pippurisumute kädessä. Se oli vain pakko tehdä, hän kertoo.

Vaikka tapahtumista on pian kaksi vuotta, makuuhuoneen verhoja Tiina ei pysty pitämään auki vieläkään. Juuri sen ikkunan takana ex-kumppani oli seissyt ja viestittänyt lakanoiden väristä.

Pippurisumute on edelleen yöpöydän laatikossa. Häpeä kulkee Tiinan mukana vieläkin.

– Hävettää, että päästin tällaista tapahtumaan omassa elämässäni. Että en tavallaan huomannut ajoissa. Tottakai tiedän, ettei minun tarvitsisi hävetä, mutta silti se tunne kummittelee minussa.

Vainoaminen / Yle

Saman kokeneiden ymmärrys auttaa

Vaikka väkivallanteko oli yksittäinen ja vaino loppui kahden kuukauden jälkeen, tapahtumat jättivät Tiinaan syvän jäljen. Hänellä diagnosoitiin masennus, jota on hoidettu lääkkein ja psykoterapialla. Tiinan kouluikäiset lapset joutuivat muuttamaan uhkaavan tilanteen vuoksi isälleen, eikä tilanne ole vieläkään palannut ennalleen.

– Jossain vaiheessa vainon loputtua kävin henkisesti aivan pohjalla. Kaikki uskomukseni siitä, että olen rohkea ja vahva ihminen, romuttuivat niiden tapahtumien johdosta täysin.

Vuosi sitten Tiina hakeutui lähisuhdeväkivallasta kärsineiden naisten vertaisryhmään. Ryhmässä jokainen sai kertoa oman tarinansa ja purkaa häpeän ja pelon tunteita.

Ensimmäisellä tapaamiskerralla naiset piirsivät yhdessä kuvan, jossa he olivat veneessä, kovassa myrskyssä, keskellä merta. Jokainen piirsi itsensä sen näköiseksi kuin miltä hänestä sillä hetkellä tuntui. Tiina piirsi itsensä istumaan veneeseen passiivisena hahmona, pelastusliivit yllään. Kaikki naiset näyttivät kuvassa huonovointisilta ja pelokkailta.

Puoli vuotta myöhemmin, kun ryhmä kokoontui viimeisen kerran, naiset piirsivät uuden kuvan.

– Siinä kuvassa istuin jo rannalla ja polttelin tupakkaa. Se on semmoinen huokaisukuva. Oltiin kaikki hengissä ja päästy rantaan.

Tiina sanoo, että vertaistuki oli hänen selviytymisensä kannalta aivan oleellista. Poliisi ja Rikosuhripäivystyksen ihmiset ottivat hänet alusta asti tosissaan, mikä osaltaan auttoi ja toi uskoa tilanteesta selviytymiseen.

Tänään, kun vainon päättymisestä on kulunut reilu kaksi vuotta, Tiina kertoo selviytyneensä melkein kokonaan – ehkä 90-prosenttisesti.

– Mutta vieläkään en uskalla oikein sanoa ääneen, että olen selvinnyt. Jos vaikka vielä tulee jotakin.

Vainoaminen / Yle

Tiinan nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi. Timo sai pahoinpitelystä, viestintärauhan rikkomisesta ja laittomasta uhkauksesta 80 päivän ehdollisen tuomion.