Konepistooli ei suojannut Pihtiputaan surmilta – poliisi voi yhä yllättyä hälytystehtävissä: "Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin"

Poliisi voi nykyäänkin päätyä hälytystehtävään puutteellisilla tiedoilla. Yksi tärkeimmistä varusteista on neuvottelutaito.

Pihtiputaan poliisisurmat
Kartta surmapaikasta.
Keskusrikospoliisin kartassa näkyy Pihtiputaan Korppisen kylän asutusta. Tienhaaran tila oli Pasasten omistuksessa, ja sen pihalle Tauno Pasanen ampui neljä konstaapelia vuonna 1969.Asmo Raimoaho / Yle

– Kun ajattelee kohtalon kiemuroita, oli onneni, että kerkesin lähteä Pihtiputaalta, sanoo Erkki Reini, eläkkeellä oleva poliisi.

– Enhän minä tässä istuisi juttelemassa kanssasi.

Reini, 82, katsoo silmiin puhuessaan kotonaan Karstulassa. Hän tietää piinallisen hyvin, miten lähellä hänen oma loppunsa oli vuosikymmeniä sitten.

Reini ehti lähteä Pihtiputaalta vuosi ennen poliisisurmia, ja hänen tilalleen palkattu Mauno Poikkimäki ammuttiin.

Siviiliasut yllä, konepistoolit levossa, peräkanaa polkua pitkin. Siten Pihtiputaan poliisit lähestyivät Tauno Pasasen taloa kotihälytyksen saatuaan vuonna 1969. Kaikki merkit viittaavat siihen, etteivät konstaapelit tienneet, mitä olisi vastassa.

Virkavallan toimintatapa on harpannut puolen vuosisadan aikana aimo askeleen eteenpäin. Yksi asia on yhä ongelmana: poliisi joutuu edelleen vastaamaan tehtäviin puutteellisin tiedoin.

Neuvottelu: "Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin"

Nykyään voi tuntua erikoiselta, ettei poliisilla ollut menneinä aikoina usein edes virkapukua yllään – eikä niitä ollut surmatuilla poliiseillakaan päällään surmanlaukausten päivänä. Ainoastaan nuoremmalla konstaapeli Onni Saastamoisella oli päässään poliisin virkalakki eli kokardilla varustettu turkislakki.

Erkki Reinin mukaan se oli ajan tapa.

– Ihmiset tunsivat kaikki poliisit. Jos joku passitettiin pois baarista, hän lähti puhumalla, Reini kuvailee.

Neuvottelusta on sittemmin tullut merkittävä väline poliisille, ja tuota taitoa hiotaan kouluttamalla.

Poliisitaustainen tohtorikoulutettava Henri Rikander väittelee maaliskuun lopulla poliisin voimankäytöstä ja poliisiin kohdistuvasta väkivallasta. Rikanderin mukaan Suomi aloitti neuvottelemiseen ja poliisitaktiikkaan liittyvän virkamiesvaihdon jo 30–40 vuotta sitten. Tietoa haettiin kansainvälisiltä vesiltä.

– Nyt olemme asiassa kärkimaiden joukossa, Rikander sanoo.

Pasasen talon ikkuna.
Tauno Pasanen jäi aseen kanssa kotiin uhkailtuaan perhettään. Se voitaisiin tulkita eräänlaiseksi linnoittautumistilanteeksi.Helge Heinonen / Museovirasto

Poliisimuseon intendentti Tiina Kaleva-Tuulasvaara katsoo, että nykypäivään sovitettuna Pihtiputaan poliisisurmat ovat alkaneet linnoittautumistilanteesta. Vaarallinen ihminen on jäänyt kotiinsa aseistettuna ja uhannut perheenjäseniään, jotka ovat päässeet karkuun.

– Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin, valtavan aggression ja adrenaliinin myrskyissä uiva ihminen. Silloin pyritään kaikin keinoin siihen, ettei mitään pääsisi tapahtumaan, Kaleva-Tuulasvaara toteaa.

Vastaavia aatteita pohti aikanaan myös poliisineuvos Pentti Ylösjoki, kun häntä haastateltiin tapahtumien jälkeen. Ylösjoen mukaan tilanteessa oli kyseessä eräänlainen “sodanaikainen rintamatilanne”, mutta poliisin aseistuksen lisäämistä hän ei suosinut.

Suomessa poliiseja on kuollut virkatehtävissä 130, ja Pihtiputaan surmat olivat vaatineet niistä eniten uhreja. Voisiko poliisi tänä päivänä lähestyä Pihtiputaan kaltaista tilannetta esimerkiksi etäneuvottelutaktiikalla?

Tutkija Rikanderin mukaan tilanne riippuu niin monesta tekijästä, että suoria ohjeita menneisyyteen on turha jakaa. Olennaista poliisille on selvittää, millainen ihminen tilanteessa on, ja onko muita ihmisiä vaarassa. Tiedonkerääminen on tärkeää seuraavan siirron suunnittelemiseksi.

Poliisi tekee tänä päivänä vastaavissa tilanteissa useita suunnitelmia, joiden mukaan edetään.

– Itse taktiikkaa, eli miten temppu käytännössä tehdään, en voi kommentoida, Rikander lisää.

On kuitenkin varmaa, ettei virkavalta enää voi lähestyä vanhoja tuttujakaan tilanteeseen luottaen. Hinta on ollut liian kova, ja sen toteaa myös eläköitynyt Heikki Häyrinen, 75, joka tuli Pihtiputaalle heti surmien jälkeen korvaamaan poliisivajetta.

– Ei uhkaavalle paikalle enää mennä sillä tavalla. Varovaisuus on tullut mukaan toimintaan, hän toteaa.

Ennakointi: "Eivät todellakaan uskoneet, että sieltä ammutaan heitä kohti"

Rikanderin väitöskirjahaastatteluissa nousi esiin hälyttävä seikka. Vaikka poliisilaki velvoittaa viranomaisia varautumaan tehtävään, poliisi saattaa joutua hälytyksiin puutteellisilla tiedoilla.

– Haastateltavat poliisit ovat kertoneet, että tapahtumapaikalla saatetaan olla muutamissa minuuteissa. Vasta siellä tosiseikat valkenevat poliisille, Rikander kertoo.

Tiedon puute voi olla monesta lenkistä kiinni: ilmoitus hätäkeskukseen on saattanut olla vajavainen, tai epäillystä ei muutoin ole saatavilla tarpeeksi tietoa.

Se vaikeuttaa poliisin toimintaa ja ennakoimista.

Myös 50 vuotta sitten poliisin toimia ja ennakoinnin puutetta hämmästeltiin jälkiviisaasti. Tutkintapöytäkirjaan kirjattiin, että Tauno Pasasen vaimo Liisa Pasanen oli varoittanut Pihtiputaan poliiseja aseistautuneesta miehestään.

Poliisimiehet eivät olleet näyttäneet ottavan kuulusteltavan varoitusta tosissaan, vaan olivat vain naurahtaen sanoneet, että kyllä he tällaisella joukolla pärjäävät, tutkintapöytäkirjassa todetaan.

Nimismies Reijo Heikkinen oli velvoittanut paikalle mahdollisimman monta miestä tietäen Pasasen väkivaltaiseksi, ja käskenyt poliisien aseistautua.

Paljon puhuttiin siitäkin, miksi poliisit lähestyivät Pasasen tiluksia peräkanaa kävellen.

Yksityiskohta hiertää eläköityneen Erkki Reinin tuntemuksia.

– Olen itsekseni pohtinut sitä, että poliisit eivät todellakaan uskoneet, että sieltä ammutaan heitä kohti, hän toteaa lopulta.

Poliisin varustus ja varautuminen: "Ei juuri mitään"

Miten tällaista yleensä voi tapahtua?

Ylen toimittaja esitti kysymyksen poliisineuvos Ylösjoelle tapahtumien jälkeen. Surmatyön jälkimainingeissa esitettiin monia lausuntoja poliisiturvallisuuden puolesta ja lehdissä pohdittiin poliisien kohtaamia väkivaltaisia kuolemia, poliisin aseistamista ja teknistä turvaamista.

Reinin mukaan tuon ajan poliisin henkilökohtainen aseistus oli niukka: 7.65-millinen pistooli, patukka, käsiraudat. Nimismiespiirissä oli käytössä konepistooli, mutta Reini kertoo, ettei sellaiselle ollut hänen aikanaan käyttöä.

– Se oli muistaakseni nimismiehen kansliassa. Ei meillä ollut milloinkaan aihetta ottaa sitä mukaan.

Tuo konepistooli oli kuitenkin mukana neljän tutun konstaapelin viimeisellä hälytyksellä.

Pihtiputaan poliisisurmissa kuolleiden muistomerkki.
Pihtiputaalla surmansa saaneiden konstaapeleiden muistomerkki on vastikään kunnostettu. Se pystytettiin aikanaan Pihtiputaan hautausmaalle.Niko Mannonen / Yle

Intendentti Kaleva-Tuulasvaara muistaa lukeneensa, että surmattujen konstaapelien ajateltiin lähteneen liian kevyin eväin hoitamaan perheväkivaltatapausta. Mutta mitä edes kuului poliisin taktiseen varustautumiseen vuonna 1969?

– Ei juuri mitään, Kaleva-Tuulasvaara tokaisee.

Tuona maaliskuisena päivänä Pasasen tiluksilla oli paksu umpihanki, jonka keskellä oli vain kapea, yhden ihmisen kuljettava polku. Juuri paksun hangen takia poliisit lähestyivät Pasasen taloa peräkanaa. Aikalaisvalokuvissa kuolemanpolku on selvästi nähtävissä.

Ammunnassa etevälle Pasaselle kohteet olivat kuin tarjottimella.

Siihen ei poliisi ollut osannut varautua. He olivat vain lähteneet hakemaan tuttua tekijää putkaan, kuten ennenkin.

Ei ole oikein ollut ketään, jolle puhua asioista.

Erkki Reini

Tutkija Rikanderin mukaan poliisin välineistö on muuttunut tyystin 50 vuoden aikana. Niin sanotut passiiviset suojavälineet – kuten luotiliivit, kypärät ja vastaavat – ovat kehittyneet huimasti. Sen sijaan poliisin asenteissa on vielä osittain päivittämistä. Liian usein kentällä ajatellaan, että kaikkeen pystytään ja mistään ei tarvitse perääntyä.

Se voi näkyä poliisissa eräänlaisena saalistusviettinä. Rikander kertoo tapauksesta, jossa joku oli soittanut hätäkeskukseen uhkaillen: lähettäkää poliisit tänne, haluan ampua heidät.

– Yksi haastateltava poliisi sanoi, että sehän oli kuin olisi kutsuttu syömään.

Mutta yksi epäkohta yllättää Rikanderin tutkimuksessa eniten.

Vaikka luulisi, että vähäinen esitieto tilanteesta motivoisi poliisia varustautumaan uhkiin kahta enemmän, ei näin ollut. Mitä vähemmän tietoa haastatelluilla poliiseilla oli hälytyksen yksityiskohdista, sitä vähemmän he varautuivat. Esimerkiksi tieto aseistautuneesta ihmisestä nosti varautumisen astetta, mutta jos ilmoituksesta puuttui tieto välittömästä vaarasta, poliisit menivät tilanteeseen varomattomammin.

Rikander huomauttaa, että kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua. Tietoa ei aina ole saatavilla, ja vaikka olisi, ennakointi voi mennä pieleen.

Joskus kohtalokkaastikin.

Kriisiapu ja purkaminen: “Joillakin asia jäi sisään”

Jos nuori poliisi joutuisi tänä päivänä kohtaamaan neljän virkatoverin surman, hautajaiset ja komennuksen surmapaikkakunnalle, olisi kriisiapu lähellä. Suomessa on käytössä Käypä hoito -suositus traumaperäisen stressihäiriön hoitamiselle. Sen kohderyhmää ovat traumaattisissa tilanteissa auttajina toimivat, kuten pelastajat, ensiapuhenkilöstö, vapaaehtoiset – ja poliisit.

Toisin oli 50 vuotta sitten.

Heikki Häyrinen, 75, oli tuore nuorempi konstaapeli vuonna 1969, kun hänet tempaistiin keskelle Pihtiputaan poliisisurmien jälkipyykkiä.

Kolme vuotta ennen tapahtumia hän oli istunut poliisikokelaskurssilla. Toinen kurssiaamu oli valjennut synkkänä: oppilaille oli kerrottu, että sotilaskarkuri oli ampunut poliisin Helsingin Malmin hautausmaan tienoilla (Ilta-Sanomat).

Häyrinen muistaa, miten kurssin opettaja tuli luokkaan, seisoi hetken pöydän takana ja katsoi oppilaita. Sitten opettaja sanoi:

"Pojat. Ei näitä joka päivä tapahdu."

– Sitten jatkettiin oppituntia. Se oli ensimmäinen varoitus ammattia kohtaan, sanoo Heikki Häyrinen keittiönpöytänsä ääressä Konnevedellä.

Heikki Häyrinen
Heikki Häyrisen puolesta Pihtiputaan surmien muistelu voitaisiin jo vähitellen jättää sikseen.Niko Mannonen / Yle

Häyrinen päätyi viettämään Pihtiputaan asemalla komennuksella noin kuukauden päivät. Surmattujen poliisien hautajaiset vietettiin, ja kirkkoherra Leevi Merikallion kerrotaan ennakoineen, että Pihtiputaan surmista tulisi kuuluisa"niin kuin uuden sisällön saaneesta pitkäperjantaista" (Ilta-Sanomat).

Virallisuudet olivat kunnossa, mutta kriisiapua ei poliiseille ollut. Pihtiputaalla komennuksella ollut Häyrinen purki asiaa keskustelemalla kotona vaimonsa kanssa ja työpaikalla kavereiden kanssa.

– Kaikki hoitivat tilanteen omalla tavallaan. Joillakin asia jäi sisään, toiset saivat sen ulos, Häyrinen pohtii.

Heikki Häyrinen vanhassa valokuvassa
Heikki Häyrinen oli nuori konstaapeli, kun päätyi Pihtiputaalle lyhytaikaiselle komennukselle. Kuvassa myös Häyrisen esikoinen ja siskonpoika.Niko Mannonen / Yle

Sekä Häyrinen että Reini ajattelevat, että kriisiavulle olisi voinut olla käyttöä menneinä aikoina. Kun Reiniltä tiedustelee, miten hän pääsi purkamaan surmien aiheuttamia tunteita, hän huokaisee nojatuolissaan.

– Ne on täytynyt käsitellä itsekseen. Ei ole oikein ollut ketään, jolle puhua asioista, hän sanoo.

Reiniä auttoi se, että surmien aikaan hän oli jo ehtinyt muuttaa paikkakunnalta toiselle ja saada uusia työkavereita. Asiat eivät kuitenkaan koskaan jääneet mielestä kokonaan.

Nykyään kriisiapua on saatavilla tragedioiden jälkeen sekä paikkakuntalaisille että viranomaisille. Apua ei kuitenkaan ole ollut tarjolla kovin kauaa: käytäntö yleistyi Suomessa 2000-luvulle tultaessa.

Tutkija Rikander on myös debriefing-ohjaaja - sellainen, joka astuu kuvaan traumaattisten tapahtumien jälkeen avustamaan niiden purkamisessa.

Hän kertoo, että nykyään kauhuja kokeneiden avuksi on olemassa selkeä järjestelmä.

– Traumaattisen tilanteen jälkeen osallisille tarjotaan keskusteluapua 2–3 päivän sisällä, Rikander kertoo.

Sellaista apua voi tarvita vaikka poliisi, joka on joutunut kantamaan autosta ulos onnettomuudessa menehtynyttä lasta, tai ollut aseellisessa tilanteessa. Tarjolla on myös pitempiaikaista apua ja työpajatoimintaa, jos koetut kauhut pitävät ihmistä otteessaan.

1960-luvulla sellaisesta avusta osattiin vain uneksia.

Muistoja ei tarvitse virkistää

Pihtiputaalla ei enää ole omaa poliisilaitosta. Palvelupisteen ovi suljettiin viimeisen kerran kymmenen vuotta sitten, ja monen pikkupaikkakunnan kohtalo on ollut sama.

Karvalakkista maalaispoliisia ei enää ole.

Nyt Pihtiputaan surmat ovat taas otsikoissa. Heikki Häyrisen eläkepäiviin ui muistoja tapahtuneesta.

Niitä ei hänen mielestään tarvitsisi nostaa erikseen esiin.

– Minusta tätä asiaa saisi jo alkaa hautaamaan, hän sanoo.

Häyrinen on käynyt surmapaikalla vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Nelisen vuotta sitten hän ajoi vaimonsa kanssa lenkin tapahtumapaikan kautta. Paikka löytyi, mutta taloa ei enää ole. Se on purettu pois.

Myös virkaveli Erkki Reinillä on ollut asiaa Pihtiputaalle vuosien mittaan. Vanhoja tuttuja on vielä kylällä, vaikka puoli vuosisataa on jo takanapäin.

Mutta Reinin muisti ei anna armoa.

– Tapahtuma säilyy kaikkien lähiomaisten ja läheisten virkaveljien muistoissa niin kauan kuin elinpäiviä on.

"Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois" – 50 vuotta sitten Tauno Pasanen ampui neljä poliisia. Lue juttu tästä.

Matala bannerikuva. Pasasen talo, jonka pihalla surmatyöt tapahtuivat. Kuva: KRP:n valokuva-arkisto.

Verijäljet ja ruumishuone olivat vuoden 1969 kriisiapu – 33-vuotias Riitta Turpeinen jäi lasten kanssa yksin. Lue juttu tästä.

Matala bannerikuva. Leski pitelee surmatun miehensä virkalakkia Kuva: Niko Mannonen / Yle

Katso elokuva Kahdeksan surmanluotia Yle Areenassa.

Korjaus 7.3.2019 klo 22:34: Korjattu Heikki Häyrisen asuinpaikkakunta Karstulasta Konnevedeksi.