Saari eli ennen kalastajistaan – nyt merelle suuntaa enää yksi 80-vuotias, vaikka kauppakaan ei käy: "Muuta maailmaa ei ole"

Holger Sjögren on itäisen Suomenlahden vanhin silakanpyytäjä.

silakka
Holger Sjöberg
Kirsi Lönnblad / Yle

Omakotitalon seinään nojaa lumilapio. Holger Sjögrenin aamupäivä on kulunut lumitöissä eikä silakkaa troolatessa. Siihen on nykyään aikaa, sillä hän käy kalastamassa enää kerran viikossa.

– Kävisimme enemmänkin, mutta markkinat eivät vedä. Kaupaksi menee vain se, minkä itse myy, harmittelee Sjögren.

Tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Holger Sjögren on kalastanut silakkaa koko ikänsä. Sjögren syntyi Pyhtään Koukkusaaressa, jonka lähes kaikki asukkaat olivat kalastajia. Saaressa oli 1930–40-lukujen taitteessa noin 60 asukasta. Pieni poika oli usein mukana rysillä. Saaliina oli pääasiassa silakkaa ja vähän suomukalaa.

– Siitä jäi kipinä, kun pikkupoikana kuuntelin rannalla kuulamoottoreiden ja Wikström-moottoreiden jytinää. Koukkusaari oli maailman paras paikka elää ja viettää lapsuutta.

Olen valinnut maailman parhaan ammatin.

Holger Sjögren

Saari oli varsin suljettu yhteisö, mutta lapset kävivät koulua mantereen puolella. Toiset Sjögrenin tavoin Pyhtään ruotsalaista koulua ja toiset suomalaista koulua. Kun Koukkusaaren oma koulu valmistui, ehti Sjögren käydä siellä viimeisen kouluvuotensa vuonna 1951. Opettaja patisti 12-vuotiasta Sjögreniä opettajaseminaariin.

– Opettajan ura unohtui, kun troolarit ja tukkihinaajat ajoivat Koukkusaaren ohi halkolasteineen. Olen valinnut maailman parhaan ammatin silakan troolikalastajana.

Niinpä Sjögren jäi Koukkusaareen.

Kohtalokas räjähdys

Kalastus toi leivän pöytään ja vähän leivänpäällistäkin, vaikka pahimpina talviaikoina joutuikin käymään metsätöissä. Lohisiimakalastus toi sitten vielä vähän lisätuloja.

Sitten tuli syksy 1960, jota Sjögren ei unohda. Silloin hänen ensimmäisen troolarinsa kannella tapahtui räjähdys, joka maksoi ihmishengen.

Troolareita satamassa
Holger Sjögrenin troolarit 1960-luvulta. Marjatta Kiukkonen

Sjögren oli kalastamassa isänsä, setänsä ja erään neljännen koukkusaarelaisen kanssa, kun kannelle nousi troolin mukana outo esine. Se räjähti kannella ilmeisesti moottorin tärinän voimasta.

– Kansirakenteet hajosivat ja setäni tippui mereen. Setä menehtyi räjähdyksessä ja minullekin kävi pahasti. Sain sirpaleita pitkin kehoa ja olin viikon sairaalassa.

Aluksen miehet saivat kuitenkin satamaan omin voimin. Sjögrenin isä ja neljäs miehistön jäsen selvisivät ehjin nahoin. Troolari korjattiin ja parin kuukauden päästä onnettomuudesta kalastus jatkui.

Setä menehtyi ja minullekin kävi pahasti.

Holger Sjögren

Sjögren muistelee, että sinä talvena tuli paljon kalaa. Keväällä hän vaihtoi uuteen isompaan troolariin.

– Onnettomuus oli kova paikka, mutta ei siitä mitään traumoja jäänyt. Sitä vain jatkettiin töitä, sanoo Sjögren.

Räjähtänyt esine oli miehille aivan tuntematon. Myöhemmin selvisi, että esine oli raivauseste. Miinanraivaamisen estämiseksi tai hidastamiseksi oli sodan aikana erilaisia menetelmiä. Raivauskalustojen tuhoamiseen käytettiin joko räjähtäviä tai leikkurilla toimivia raivausesteitä.

– Eivät siitä esineestä tienneet vanhemmat miehetkään, jotka olivat olleet sodassa.

Koti-ikävää

Sjögren troolasi silakkaa Koukkusaaren ympäristössä yhdessä veljiensä kanssa, mutta hänen kalastusmatkansa suuntautuivat myös kauemmas. Kun tehtaat alkoivat saastuttaa vesiä ja saaliit pienenivät lähialueilla, Sjögren reissasi kalaan Pohjanlahdelle, Itämerelle ja Suomenlahdelle.

Koukkusaaresta mantereelle Kotkaan mies muutti vuonna 1964, kun perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Perheeseen syntyi kolme lasta.

Kalastusmatkat saattoivat olla kuukaudenkin mittaisia. Koti-ikävä ehti iskeä moneen kertaan. Ensimmäiset päivät poissa kotoa olivat aina vaikeita, mutta sitten siihen tottui.

– Asuimme troolarissa ja soitimme radiopuhelimella kotiin. Soittoaika piti valikoida tarkoin, etteivät kaverit kuulleet ihan kaikkia puheita, myhäilee Sjögren.

Holger Sjögren
Kirsi Lönnblad / Yle

Miehistöä aluksella oli kerrallaan kolme tai neljä henkeä, ja niille muodostui oma yhteisönsä. Miehet kalastivat, kuuntelivat radiota ja kävivät kaupassa, kun olivat maissa. Yhdessä soittaminen oli yksi tapa viettää aikaa.

– Minulla oli huuliharppu ja kaverilla haitari. Myrskyisinä päivinä saaren rannalla sitten joskus musisoitiin.

Merellä tiiviissä yhteiselossa syntyi myös hyviä ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet tähän päivään asti.

Kalastuksen loppu

2000-luvun alussa koukkusaarelaisten elämä muuttui. Maa- ja metsätalousministeriö kielsi kirjolohien ruokkimisen silakalla. Kiellon takana olivat eläinlääkintäviranomaiset, jotka pelkäsivät kalatauteja. Silakasta alettiin tehdä kalajauhoa, jota käytetään rehuna.

– Koukkusaarelaisten kalastus loppui siihen. Ei ollut enää mitään paikkaa, mihin niitä silakoita olisi laittanut, sanoo Sjögren.

Silakan pyytämistä jatkoivat vain Sjögren ja hänen veljensä.

Minä ihmettelen, miten ihmiset viitsivät mennä seitsemäksi töihin ja tulla viideltä kotiin.

Holger Sjögren

Ammattikalastajat ovat yksi toisensa jälkeen lopettaneet Itäisellä Suomenlahdella. Sjögrenin aluksilla on ollut viime vuosina kesäkisällejä, mutta jatkajia ei tunnu löytyvän. Hänen kaikki kolme lastaan kalastivat isänsä aluksella opiskelujen lomassa, mutta kukaan ei jäänyt alalle.

Kalastajan ammattia pidetään raskaana ja olosuhteita huonoina. Sjögren on eri mieltä.

– Muuta maailmaa ei ole kuin meri! Minä ihmettelen, miten ihmiset viitsivät mennä seitsemäksi töihin ja tulla viideltä kotiin. Että miten ihmiset voivat pärjätä niin tylsällä elämällä.

Veitsi näkyi neljän metrin syvyydestä

Silakkaa on Sjögrenin mukaan nyt meressä enemmän kuin koskaan. Hän käy troolaamassa kerran viikossa edelleen, vaikka eläkkeellä onkin. Yksi ystävistä luopui omasta silakanpyyntikiintiöstään ja antoi sen Sjögrenille. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (siirryt toiseen palveluun) kerrotaan, että itäisellä Suomenlahdella on enää kaksi silakantroolaajaa: Sjögren ja häntä hiukan nuorempi Hannu Lanki.

– Alle tonnin saaliin saa hyvin kaupaksi eikä se rasita kiintiötä niin kovin. Jos kauppa kävisi ja olisi isommat kiintiöt, voisi hyvin kalastaa kymmeniä tonneja päivässä, selventää Sjögren.

Kalastaja on yhtä luonnon kanssa. Vuosikymmeniä merellä työskennellyt ei voi olla huomaamatta ympäristön tilan muutoksia. Sjögren on huomannut, että rantavedet ovat nykyään puhtaampia, mutta ulkomerellä vesi on sameaa.

– Jos Suursaaren kohdalla pudotti sotavuosina veitsen veteen, se näkyi neljän metrin syvyydestä. Vielä 1960- ja 70-luvuillakaan ei trooli likaantunut ollenkaan ja nyt se on täynnä limaa ja saasteita.

Inter-alus
Holger Sjögren kalastaa nykyään Inter-troolarilla.Kirsi Lönnblad / Yle

Vaikka kalan kulutus on kasvanut, silakkaa syödään entistä vähemmän. Suurin osa siitä meneekin rehuksi. Sjögren toimittaa silakkaa muun muassa Kotkan akvaariotalo Maretariumiin kalojen ruoaksi.

– Toisaalta kyllä Kotkassa ihmiset syövät vielä silakkaa. Rannassa kauppa käy vielä niin hyvin, ettei uskoisikaan.

Silakkayllätys

Holger Sjögren on tuttu näky myös Helsingin silakkamarkkinoilla. Palkintojakin on tullut. Vuonna 2013 hänen rosepippurisilakkansa palkittiin vuoden silakkayllätyksenä.

Aina ei ole kuitenkaan silakkamarkkinoilla käyty. Kun tehtaat likasivat rantavesiä, saaliit olivat todella pieniä.

– Syksyn saalis saattoi olla sata tai kaksisataa kiloa. Aloin käydä silakkamarkkinoilla silloin, kun silakasta piti saada parempi hinta, jolla pärjäisi koko talven.

Troolareita on Sjögrenillä on ollut yhteensä parikymmentä. Viimeisin, 13-metrinen Inter, odottelee isäntäänsä Kuusisen satamassa. Mikä vetää kahdeksankymppistä miestä edelleen merelle silakanpyyntiin?

– Se on se mieltymys siihen kalastukseen ja työhön ja kaipuu sinne merelle, että ainakin kerta viikkoon sinne on päästävä, sanoo Sjögren.

Koukkusaarikaan ei ole unohtunut, siellä on edelleen kesämökki. Holger Sjögren kaivaa huuliharpun esille ja alkaa soittaa. Laulun nimi on Tähti ja meripoika. Se kertoo merimiehen ja kalastajan koti-ikävästä.