Jenny Matikainen: “Miks mun pitää, kun ei ne kiinalaisetkaan” – Kiina-kortilla pääsee eroon kiusallisesta ilmastotuskasta, mutta se on petkutusta

Kuka meistä haluaa perustella jahkailua lapsillemme sitten, kun on liian myöhäistä, pohtii Jenny Matikainen.

ilmastonmuutos
Jenny Matikainen
Antti Haanpää / Yle

Kas, se on taas helmikuu, kansallinen Suomesta poistumisaika. Näihin aikoihin suomalaiset saavat tarpeekseen lumikaaoksesta ja pakkaavat perheensä kasaan lentääkseen jonnekin, missä aurinko paistaa ja vesi on turkoosia.

Tekisi niin mieli kertoa lomasuunnitelmistaan sosiaalisessa mediassa. Julkaista skumppakuva ja kirjoittaa: “Taas mennään, lomalle lompsis!”. Jotain vähän noloa ja ihanaa.

Mutta kehtaako lentomatkustamista enää hehkuttaa, pohti eräs toiselle mantereelle loman viettoon suuntaava ystäväni. Vähän kuin leveilisi sillä, että heittää roskat luontoon.

Ilmastotuska on käymässä yhtä raskaaksi kuin biojätteen kierrättäminen ja mattojen pesu kuivalla maalla. Sen kanssa on vaikea elää. Vaikeampaa on ainoastaan elämänmuutos.

Mutta onneksi meillä on Kiina-kortti. Tai oikeastaan mikä tahansa suuri aasialainen maa toimii, mutta kutsutaan metodia kuitenkin nyt Kiina-kortiksi.

Kiina-kortti toimii, koska se on puoliksi totta.

Sitä käytetään näin: Miksi minun pitäisi, kun Kiina suoltaa saasteita ilmaan? Mitä minun muoveillani on väliä, kun ne indonesialaiset heittää kaikki roskat mereen? Onko minun teoillani oikeastaan mitään väliä, kun Intiassa on yli miljardi ihmistä, jotka eivät tee mitään pelastaakseen maapallon?

Kiina-kortti toimii, koska se on puoliksi totta. Kiina on maailman suurin kasvihuonepäästöjen lähde, vaikka se on pyrkinyt parantamaan tilannetta. Helmikuun alussa vietetyn kiinalaisen uudenvuoden aikaan Kiinassa tehtiin arviolta 73 miljoonaa lentomatkaa. Indonesiasta ja Kiinasta virtaa maailman meriin käsittämätön määrä jätettä.

Aasian jättivaltioiden talouskasvu vie tilannetta vain pahempaan suuntaan. Kun Kiinan ja Intian keskiluokka kasvaa, myös kulutus kasvaa. Paremmin toimeentulevat aasialaiset haluavat yhä enemmän yksityisautoja, ilmastointilaitteita, lihaa ja lentomatkoja.

Kaikkea sitä, mitä meilläkin on.

Siksi jugurttipurkkia kierrättäessä tulee helposti pieni olo. Nousee kiukkuinen epätoivo kuin lapsella, jonka hartaasti säästetyillä viikkorahoilla ostettu jäätelöpallo tippui juuri maahan.

Mitä millään sitten on väliä! tekee mieli huutaa ja hakata samalla kaikilla neljällä raajalla lattiaa.

Tulee välitön halu heittää limsapullot biojätteeseen ja pestä kaikki matot Itämeressä omolla. Ostaa halvimmat halpislennot vain, jotta pääsee Helsinki-Vantaan kakkosterminaaliin ottamaan kuohuviinikuvia. Jakaa ne somessa ja huutaa mennessään, että nautin elämästäni vielä, kun voin.

Hittoakos tässä, ei maapalloa voi enää pelastaa!

Tai sitten voi rauhoittua ja ajatella Greta Thunbergia.

Hän on se 16-vuotias ruotsalainen aktivisti, joka piti Puolan ilmastokokouksessa puheen päättäjien edessä. Sen pääviesti oli yksinkertainen:

“Ettekö te nyt oikeasti tajua?”

16-vuotias puhui rauhallisesti ja selkeästi, vailla kiukkua vaikka sanoma oli sitä täynnä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Huutaminen ei yleensä auta.

Meille ilmastonmuutos on etujärjestöjen ja poliitikkojen pelinappula, nuorille se on totisinta totta.

Thunberg on ikäluokkaa, jolle ilmastoraporttien tulevaisuuskuvat eivät ole tieteiselokuvaa vaan aikaa, jona hän elää ruuhkavuosiaan. Niitä, joina hänellä ehkä on perhe ja lomaa helmikuussa. Silloin huono omatunto ei enää ole suurin ilmasto-ongelma.

Thunberg ei ollut Puolassa ensimmäistä kertaa ajamassa asiaansa. Syksyllä hän oli ollut koululakossa ilmastonmuutoksen takia. Oli varsin selvää, että hän oli tosissaan.

Siitä huolimatta jotkut ovat jo ehtineet leimata hänet ilmastojärjestöjen pr-tempaukseksi.

Tämä kertoo ehkä eniten meistä aikuisista. Meille ilmastonmuutos on etujärjestöjen ja poliitikkojen pelinappula, nuorille se on totisinta totta.

Nuorten huoli ilmastonmuutoksesta on kasvanut voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana, kertoo viime vuonna julkaistu nuorisobarometri. Vuonna 2008, melko tai erittäin huolissaan ilmastonmuutoksesta oli noin 40 prosenttia nuorista. Nyt luku on noussut liki 70 prosenttiin.

Mutta mitä sitten? kysyy Kiina-kortin pelaaja. Mitä minä muka voin tehdä pelastaakseni nuoret, koska ne kiinalaiset kuitenkin.

Mitä Greta Thunberg siihen sanoisi? Ehkä samat sanat, jotka hän sanoi päättäjille Puolassa: kukaan ei ole liian pieni.

Sitä paitsi Kiina-kortti on silmänkääntötemppu.

Suomalaisen ja kiinalaisen roolia yhteiskunnallisen muutoksen kipinänä ei ole millään tavalla järkevä verrata toisiinsa. Toisin kuin Kiinassa, me voimme nousta vaatimaan päättäjiltämme tekoja. Me voimme vaikuttaa.

Otetaan esimerkki. Juuri nyt Suomen kansa on kollektiivisesti hermostunut poliitikoille, jotka ovat olleet perillä vanhustenhoidon huonosta tolasta mutta jättäneet asian sikseen. Mediassa vaaditaan valtaapitäviä vastuuseen.

– Miksi kukaan ei ole tehnyt mitään? me kysymme tyrmistyneenä oman elämämme gretathunbergeina.

Ehkä siksi, että tähän saakka moni päättäjä, omistaja ja johtaja on voinut tunkea päänsä hiekkaan ja osoittaa syyllistä jonnekin muualle.

Psykologit Sanna Hyyhö ja Soile Laukkanen kirjoittivat Helsingin Sanomissa (siirryt toiseen palveluun)siitä, kuinka yksikön harteille on kasattu ilmastoviestinnässä liian suuret paineet. Näkökulma on perusteltu. Hiihtolomamatkasta huonon omantunnon poteminen ja lomakuvien salailu eivät tietenkään auta ketään.

Mutta toisaalta huono omatunto on ensimmäinen askel kohti sitä, että vaadimme muutosta heiltä, joilla on valta tehdä suuria liikkeitä. Aivan kuten Greta Thunberg Puolassa.

Hän maalasi yleisön eteen (siirryt toiseen palveluun) vuoden 2078. Hän täyttää silloin 75 vuotta.

– Jos minulla on lapsia, ehkä he viettävät päivän kanssani. Ehkä he kysyvät teistä. Ehkä he kysyvät, miksi te ette tehneet mitään silloin, kun teillä oli vielä mahdollisuus siihen.

Kuka meistä haluaa vuonna 2078 osallistua syntymäpäiväjuhliin ja selittää, että syy oli se, ettei kukaan Kiinassakaan tehnyt mitään.

Vai olisiko aika pelata joku muu kortti.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.

Blogista voi keskustella ja kysymyksiä voi esittää tämän blogin kommenttiosiossa 22.2. klo 16.00 asti.

Jenny Matikainen vastaa Kiinasta ja ilmastonmuutoksista esitettyihin kysymyksiin erillisessä jutussa. Sen löydät tästä.