Kuinka paljon hoivapalveluiden maksuilla voisi vielä tilkitä kuntien kassaa? Tämän verran “ilmainen” palvelu maksaa nyt – katso lista

Laki määrää, kuinka suuria maksuja palveluiden käyttäjiltä saa periä. Monissa maksuissa on vielä varaa korotusvaraa.

sosiaali- ja terveyspalvelut
jumppasali.
Toni Pitkänen / Yle

Käyttäjä maksaa -periaate on monen mielestä selkeä ja oikeudenmukainen käytäntö. Voisiko siis kuntien lääkäri- ja muiden palveluiden käyttäjät kantaa kustannuksista nykyistä suuremman osan?

Yle pyysi Tilastokeskukselta laskelman siitä, kuinka paljon kotitaloudet saavat rahallista nettohyötyä käyttäessään kunnan tarjoamia lukuisa hyvinvointipalveluita.

Nettoarvolla tarkoitetaan sitä palvelun arvoa, jonka käyttäjä saa vielä sen jälkeen kun otetaan huomioon hänen maksamansa asiakasmaksut.

Esimerkiksi käynti lääkärin vastaanotolla terveyskeskuksessa tuo kotitaloudelle keskimäärin 84 euron hyödyn, kun huomioidaan kotitalouden maksamat asiakasmaksut. Päivähoidon arvoksi tulee jo 10 000 euroa, kun kotitalouden maksama päivähoitomaksu on vähennetty palvelun hinnasta pois.

Ilmaisen hinta
Antti Parviala / Yle

Terveydenhoito ja muut hyvinvointipalvelut ovat kunnille järkälemäinen menoerä.

Kuntaliiton mukaan enemmistöllä kunnista talous valahti viime vuonna miinuksen puolelle. Toisin sanoen 196 kuntaa teki viime vuonna tilinpäätösarvioiden mukaan negatiivisen tuloksen. Muutos on suuri, sillä vuotta aiemmin miinuksella oltiin 55 kunnassa

Kuntien talous näyttää liiton mukaan “hälyttävän synkältä”.

– Asiakasmaksujen korottaminen on yksi työkalu tilanteen korjaamisessa, sanoo Kuntaliiton pääekonomisti Minna Punakallio.

Mutta maksuja on monenlaisia. Esimerkiksi jätehuolto pyritään rahoittamaan kokonaan käyttäjämaksuilla. Sosiaali- ja terveyspalveluissa maksuilla katetaan runsas seitsemän prosenttia kustannuksista.

Esimerkiksi terveydenhuollossa maksujen korottaminen on vaikea kysymys. Osa pienituloisista jättää jopa nyt palveluita käyttämättä (siirryt toiseen palveluun) kustannusten takia.

Maksuissa on vielä pelivaraa

Laki määrää (siirryt toiseen palveluun) monien palveluiden osalta tarkalleen, kuinka paljon niistä saa periä maksuja käyttäjältä. Kunta voi halutessaan nostaa maksut lain sallimaan ylärajaan, mutta läheskään aina niin ei tehdä.

Punakallion mukaan kaksipäiväisessä kuntatalouden seminaarissa maksujen korottaminen ei ollut kuuma puheenaihe, vaikka monen kunnan rahakirstussa pohja on jo näkyvissä.

Kenelläkään ei ole kuitenkaan kokonaiskuvaa missä määrin maksut ovat jo lain sallimalla enimmäisrajalla. Erilaisia maksuja on paljon ja kunnan lautakunta voi muuttaa niitä halutessaan.

Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus antoi kunnille mahdollisuuden nostaa sote-maksuja noin 30 prosenttia vuoden 2016 alusta lähtien. Mahdollisuutta on käytetty hyödyksi vaihtelevasti. Osa kunnista on nostanut maksut lain sallimaan enimmäismäärän, osa on käyttänyt mahdollisuutta osittain, osa ei lainkaan.

– Pelivaraa on mutta sitä ei helpolla käytetä ihan maksimiin, Punakallio sanoo.

.

Hoitaja kävelee YLE-osaston käytävällä Vetelissä.
Sari Vähäsarja / Yle

Korotukset ovat herkkä poliittinen kysymys. Maksut iskevät raskaimmin pienituloisiin.

– Tämä on ihan peruskauraa. Kun kunnassa tarvitaan säästöjä, pöydällä on niin tulo- kun menopuolikin.

Vaikea verrata

Punakallion mukaan kuitenkaan juuri nyt asiakasmaksujen korottamisesta ei käydä laajaa keskustelua. Hallituksen antamassa korotusmahdollisuudessa on kuitenkin pelivaraa käyttämättä.

Asiakasmaksuilla rahoitetaan keskimäärin runsas seitsemän prosenttia sote-palveluiden kustannuksista, mutta osuudet vaihtelevat niin että esimerkiksi erikoissairaanhoidossa osuus on runsas neljä prosenttia ja suun terveydenhuollossa kolmannes.

– Asiakasmaksujen osuus palvelujen rahoituksesta Suomessa on nähty kansainvälisesti katsottuna suhteellisen korkeaksi, sosiaali- ja terveysministeriön erityisasiantuntija Marjo Kekki sanoo.

Hän muistuttaa kuitenkin, että vertaileminen on vähintään haastavaa muun muassa siksi, että eri maiden järjestelmissä on suuria eroja esimerkiksi sen suhteen, miten laajasti yhteiskunta vastaa palvelujen järjestämisestä tai miten rahoitus kokonaisuutena on järjestetty.